XXVII.

Lehmät on lypsetty ja aamiainen syöty, nyt on jälleen käytävä reuna, mies kumpaakin puolta, sitten on taas kaksi jäljellä. Mitä nuo kaksi tekevät? Oh, työtä on kyllä tarpeeksi, on hankittava polttoaineksia, kanervaa ja vaivaiskoivuja ja katajia, seiniä on tiivistettävä turpeella — kenelläkään ei ole aikaa laiskoitella.

— Sinä lähdet minun kanssani, sanoo pomo katsoen Kristoferiin — ja sinä, Tarje, saat tänään pysyä kotona ja olla suutarina ja pohjata, sitä ei enää voi lykätä tuonnemmaksi. Ja Jon saa koettaa kalaonneaan, juustomaitoa on viime aikoina syöty kovin ahkerasti, eikä taitaisi olla pahaksi, vaikka saisi hiukan vaihtelua ruokaan — vai mitä te itse arvelette?

Vähän sen jälkeen on Kristofer matkalla, hän kulkee rauhallisesti etelään päin, vaeltaa tietään pää pystyssä ja katse liihotellen laitumella, yksi koirista seuraa häntä. Ja pomo kulkee pohjoiseen Staalea kohti ja kaartaa sitten länteen — sillä tavoin he saavat laitumen väliinsä ja kiertävät lampaat ja katsovat, että ne ovat huomattavasti reunan sisäpuolella, hampaat ovat nyt muuten rauhallisia, ne ovat jo aikaa päässeet hyvään lihaan eivätkä enää liiku niin pitkiä matkoja kuin ennen, on kuin ne olisivat huomanneet sen rasittavaksi, ruho on käynyt viime aikoina raskaaksi ja villakin, joka on kasvanut uskomattoman nopeasti, painaa ja estää niitä liikkumasta. Tietysti on joukossa huimapäitäkin, joita ei ole luotu tunturilla pidettäviksi, lisäksi on lajissa eroa, toiset pysyvät uskollisesti yhdessä ja ovat kutakuinkin helposti paimennettavissa, toiset kuljeksivat ylt'ympäri yksikseen tai parin kolmen ryhmissä ja hajaantuvat joka suuntaan laitumelle, niin että kadottavat muut näköpiiristään ja tuottavat paimenelle paljon vaivaa. Kristofer on selvillä kaikesta ja alkaa jo saada kokemusta, hän erottaa pässin emälampaasta neljän-, viidensadan askeleen päästä ja tuntee jokaisen lammaslajin ja sen ominaisuudet ja kävelytavan, tietää jo kaukaa, mitä hänen edessään on. Sheviotti on helppo tuntea pitkästä ja leveästä hännästään ja suurista, alaspäin kääntyneistä korvistaan, se on tunturin hienoin lammas, niin komea ja upea, että loistaa, herrasmies kiireestä kantapäähän, sillä on myöskin herrasmiehen kevytmieliset tavat ja paras ja pehmein villa. Sillä lampaiden laita on niin kuin ihmistenkin, niiden joukossa on hienoja ja yksinkertaisia, mahtimiehiä ja korutonta rahvasta. Typyhäntälammas esimerkiksi on sarkapukua käyttävä tasainen ja hiljainen maalainen, pieni ja matala, se ei voi mitenkään ryhtyä kilpasille sheviotin kanssa, lyhyine pukinhäntineen ja pienine korvineen se ei tarjoa, silmälle mitään nautittavaa. Ja villa pysyy itsepintaisesti takkuisena, eläin on kaikin puolin karkea ja yksinkertainen — mutta sittenkin, sittenkin. Mikään lammas ei ole niin hyvä paimentaa, mikään ei pysy niin koossa kuin se. Kun sheviotit hajaantuvat tunturille, yksi sinne, toinen tänne, pysyvät typyhäntälampaat tarkasti yhdessä ja syövät toverillisesti vierekkäin ja viihtyvät toistensa seurassa ja siirtyvät laumana paikasta toiseen. Typyhäntälammas on siinä suhteessa verraton, se ei kai ole sen viisaampi kuin toisetkaan, mutta se osaa käyttäytyä paremmin ja hankkii paimenelle vähemmän harmia. Jos se on tullut liian lähelle reunaa, on se pakko käännyttää, Kristoferin tarvitsee vain näyttäytyä ja nostaa kätensä ylös — tavallisesti koko joukko tekee täyskäännöksen ja seuraa tiuvukasta takaisin eikä aivan pian uudista yritystään. Harvoin on tarpeen usuttaa koira niiden kimppuun, typyhäntälammas on sävyisä ja myöntyväinen, pikku pieneläjä, ajattelee Kristofer ja on jo aikoja sitten ihastunut tuohon vaatimattomaan ja osaansa tyytyväiseen eläimeen, Tavallisesti se on kokonaan musta tai muuten musta, mutta harmaakylkinen, eikä sillä ole mitään, millä komeilla, mutta joskus se on kokonaan sininen — sininen kuin vaeltava savu tai usva, silloin Kristofer muistaa tiuvun ja tietää, mikä sen tulee saamaan, mikä on tunturin kaunein lammas.

Sitten siellä on mustanaama, kuten sitä nimitetään, kaikki tietävät, minkä näköinen se on — päästään musta kuin neekeri, voisi luulla, että se on tullut semmoiseksi käyttämällä laitumenaan vastapoltettua kaskea ja nakertelemalla hiiltyneitä puita ja korventuneita kanervanvarsia, että se on vain noennut itsensä ja voisi jälleen tulla puhtaaksi ja kauniiksi. Se on muuten kelpo lammas — ja varsinkin pässi on komea isoine sarvineen, jotka kiertyvät mahtavina molemmin puolin päätä. Kristofer seisoo usein hiljaa paikoillaan ja katselee sitä — ja pässi seisoo ehkä sekin hiljaa, laiskana ja välinpitämättömänä mäellä ja katsoo eteensä veltoin silmin. Paneutuisiko pitkäkseen, se ajattelee, vai söisikö vielä vähän? Se muistuttaa siinä seisoessaan kuningasta, sillä on ikään kuin kruunu päässään, ja se on ylhäinen ja ylpeä ja hieno, kuninkaalla on vain huono ryhti, kuningas on uninen, kuningas on veltto. Niin kuningas jää siihen seisomaan eikä tiedä, paneutuako pitkäkseen vai syödäkö vielä vähän. Ja kun Kristofer vihdoin menee — kuningas yhä seisoo ja tuumiskelee siinä raskas sarvikruunu päässään eikä vieläkään ole päättänyt, mitä tehdä, ja on edelleen yhtä uninen ja veltto...

— Ihaha, kuuluu mäeltä, kun Kristofer astuu ohi, toinen hevosista hirnuu hänelle; Nilsillä on niitä kaksi tunturilla, ne kapsuttelevat ympäri liekaköysi jalassa ja tuntevat ihmisen pitkän matkan päästä.

— — Ahaha, vastaa Kristofer, ja ellei hevonen ole kovin kaukana tiestä, menee hän hyväilemään sitä, sivelee ystävällisesti sen turpaa ja antaa sille kimpaleen ruokapussistaan. Ja kop, kop, kuuluu hänen takaansa, kun hän jälleen lähtee menemään, Kristofer on ilmeisesti hevosen suosiossa, se yrittää seurata häntä, Mutta liekaköysi on niin raskas ja vaivalloinen, kop, kop, ja sitä on niin vaikea saada mukaan, ja hetken kuluttua hevonen hiljentää vauhtia ja luopuu yrityksestään ja pysähtyy. Ihaha, sanoo se vielä kerran ja kutsuu häntä ja tahtoo saada seuraa, Kristoferilla ei ole liekaköyttä jalassaan, Kristoferin ei pidä mennä niin nopeasti.

Hiljaisessa, viileässä aamussa lepää tunturi syvin varjoin, pitkin sinisin juovin, jotka hiipivät hitaasti mäkien alta, on kuin ne lankeaisivat kirkontorneista, solakoiden runkojen ja latvojen muodostamasta metsästä, joka sulkee tien jossakin tuolla idässä. Ei, kanervamättäistä ne vain tulevatkin, matalasta vaivaiskoivusta, vyörykivestä, maata myöten ryömivästä katajasta — kerran lampaasta tai kahdesta, jotka seisovat Orrobronin ylänteen harjalla ja näkyvät runsaan neljännespeninkulman päähän. Kristofer suuntaa katseensa niihin, sheviotteja, sanoo hän itsekseen ja tietää samassa, että ne ovat kovin lähellä reunaa, paras käännyttää saman tien, tosin idässä ei ole ketään Periä, mutta siellä on autioita ja vaikeakulkuisia seutuja, lammas voi sielläkin joutua kadoksiin. Nuo kaksi seisovatkin pää reunaan päin ja siirtyvät askel askeleelta lähemmäksi — niinpä Kristofer tekee kaarroksen ja menee sitten suoraan lampaita kohti, jotta ne näkisivät hänet ja kääntyisivät itsestään. Koira ymmärtää ja kohottaa päätään — enkö minä saa, se ikään kuin sanoo ja nuuskii tuulta vasten ja vapisee jännityksestä, minä kyllä saan ne lähtemään!

— Tule perässä, sanoo Kristofer puoliääneen — koetetaan kohdella niitä siivosti.

Tuokion kuluttua lampaat käyvät levottomiksi, ne huomaavat paimenpojan tuolla alhaalla, ihmisen, joka tulee heitä kohti perässään koira, se äkäinen pikkuotus, joka on pahempi kuin itse paarma. Ne seisovat vähän aikaa katsellen heitä, sitten ne ottavat suuntäyden ruohoa tai parikin ja jäävät edelleen töllistelemään. Ihminen ilmeisesti lähestyy ja pikkuotus myöskin — no, eihän tässä ole mitään hätää, ne ovat vielä matkan päässä — ja lampaat ottavat vielä yhden suuntäyden. Ne ovat omalla tavallaan uhittelevia, ne seisovat harjalla ja tömistelevät etujaloillaan eivätkä hievahda paikaltaan — ja samassa pelko valtaa ne, ja ne pakenevat viisi-, kuusikymmentä askelta. Sitten ne jälleen pysähtyvät ja mulkoilevat ja ovat taas yhtä järkähtämättömiä ja uhittelevia ja uljaita ja urhoollisia — niin käy pari kolme kertaa peräkkäin, ne juoksevat vain ristiin rastiin, niin etteivät ne oikeastaan siirry mihinkään suuntaan. Hyvä, Kristofer huomaa tulleensa oikeaan paikkaan ja tavanneensa pari pahimman lajin niskoittelijaa, joita itse paholainenkaan ei pystyisi paimentamaan — ja niin hän usuttaa koiran niiden kimppuun:

— Ota ne, Burmand, hän huutaa.

Samassa koira karkaa matkaan, into, joka sen tähän asti on täytynyt hillitä, pääsee purkautumaan, se kiitää viivana mäen yli, vau, vau, suoraan lampaita kohti, jotka seisovat tuolla mulkoillen ja todistellen, hampaat kuulevat äänen, mutta eivät näe oikein hyvin ja pysyvät paikoillaan hiukan liian kauan — hoi! Nyt ne tekevät täyskäännöksen ja ryntäävät tiehensä koira kintereillään, nyt saavat niskoittelijat kivakan kyydin. Ne karkaavat vinosti kukkuloiden yli, ja nyt ne saavat koetella temppujaan, yrittäköötpäs vain nyt pysähtyä tai juoksennella ristiin rastiin — vau, heti on koira niiden kintuissa ja ajaa niitä eteenpäin kiukkuisesti haukkuen. Se taitaa tehtävänsä ja tietää, mistä on kysymys, lampaan ei auta kääntyä eikä juosta syrjään — heti on koira paikalla ja pakottaa eläimen takaisin sille tielle, jota sen on mentävä. Kristofer seisoo sillä välin kukkulalla johtaen ajoa ja huudellen koiralle — hiljaa, Burmand, hiljaa, hiljaa! Sitten hän kutsuu sitä pois ja lähtee taas eteenpäin, tänne, Burmand, tule tänne, tule tänne!

Aamu on hiljainen ja viileä, kaste riippuu liikkumattomana ruohonkorsissa ja kostuttaa jalan joka askelella, idässä kimaltelee Kjetevatnet rannat kaislojen peitossa, etelässä kohoaa Rokken heinähaasian kaltaisena, haasia on vain kokonaan kivestä ja murheellisen alaston ja karu ja harmaa, hiukan ruohoa jossakin halkeamassa, hiukan sammalta, hiukan jäkälää. Se luo länteen peninkulmaisen varjon, sinisen juovan suoraan tunturin poikki, varjon takana välkkyy Kvitjernet niin kuin vastahiotun viikatteen terä. Ja pitkin laidunta kulkee Mydanin ylänne, aurinko paistaa sen ruohotäpliin, sen pajupehkoihin ja vaivaiskoivuihin ja katajiin. Se on sangen pitkä selänne, joka viettää huomaamattomasti Rokkeniin päin, laaja tasanne tunturilakeuden yläpuolella, josta erkanee joitakin sivuhaaroja, Orrebronin ylänne ja Blommelin kukkula, Kristofer tietää joka-ainoan nimen. Täällä on pieniä notkoja tai laaksoja, joissa lampaitten on tapana maata yönsä, toiset siellä, toiset täällä, laumoiksi liittyneinä, aamulla ne sitten siirtyvät ylänteelle ja hajaantuvat päivän kuluessa, kokoontuakseen jälleen illan tullen. Kas, maassa on kapeita polkuja — perehdyttyään tunturiin lampaat tallaavat pieniä teitä makuupaikalta laitumelle ja noudattavat niitä uskollisesti päivästä päivään. Vasta kun ne aloittavat ateriansa, ne jättävät polun ja hajaantuvat ylt'ympäri. Kil, suon takana soi tiuku, Kristofer kuuntelee ja katsoo sinnepäin — hän on jo aikoja sitten oppinut tuntemaan tiuvun soinnista ja tietää, että se on vanhan Øigaren muorin lammas, joka vaeltaa täällä jo yhdeksättä vuotta, ja hän jää seisomaan ihan hiljaa. Aivan oikein, tuolta se tulee pajujen takaa ja sen perässä toinen ja kolmas — karvainen jono lyhythäntäisiä lampaita, joilla on pienet korvat ja takkuinen villa, emälampaita ja vuonia sekaisin, siellä täällä rauhallinen pässi, joka kauan sitten on kesytetty veitsellä ja tallustaa eteenpäin pää riippuen ja on sen näköinen kuin torkkuisi kulkiessaan. Siinä on mustia eläimiä, siinä on valkeita ja harmaita, ja kaikki vaeltavat peräkkäin, kaikki marssivat jonossa halki kanervan, ja jono pitenee pitenemistään. Kristofer katselee henki kurkussa, hänestä tuntuu kuin hän näkisi näyn, niin, kuin hän jälleen katsoisi taaksepäin ja kohtaisi kaukaisen, tuhansia vuosia sitten menneen aamun — kuin raamattu itse lepäisi avattuna hänen edessään, puhuvin kuvin ja elävin sanoin. Eläimet, jotka vaelsivat tuolla, jotka astelivat niin rauhallisesti tietänsä tunturin poikki ja seurasivat tiukua kiemurtelevana viivana, oli kuin ne eivät olisi olleetkaan vain eläimiä, ei vain laitumella käyviä lampaita, vaan eläimiä, jotka Jumala oli hyvyydessään luonut ja uskonut ihmisen haltuun, jotta ihminen puolestaan oppisi olemaan niiden Jumalana — Jumalan eläimiä ennen kaikkia muita hänen luomiaan. Ne kulkivat tuossa kuin joukko oppilaita, kulkivat omassa hiljaisessa, rauhallisessa toimessaan, ja niiden varjot liukuivat maan yli ja seurasivat niiden rinnalla niin kuin vaeltavat henget ja siunasivat maan äänettömillä askelillaan. Ja tunturi lepäsi hiljaisena niiden jalkojen alla, sammalen peittämine kallioineen, pitkine, uneksivine selänteilleen — tunturi lepäsi siinä sanomattomassa kauneudessaan ja kohotti ne kaikki hitaasti sineä kohti niin kuin suunnaton, ojennettu käsi.

Ja Jumala katsoi kaikkia, mitä hän oli tehnyt, ja katso, ne olivat sangen hyvät.

Tuo pieni raamatunhistorian lause pujahtaa Kristoferin mieleen ja sytyttää syvän hehkun hänen sydämeensä. Hänessä liikahtaa aavistus, on kuin jotakin tapahtuisi aivan hänen ihmettelevien silmiensä edessä — kuin valo tunkeutuisi kaikkeen olevaiseen ja paljastaisi sen hänen ihmettelevälle katseelleen. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän suorittaisi pyhää tointa ja paimentaisi itse Jumalan puolesta...

Kuluu aikaa, ennen kuin hän pääsee perille. Ensiksikin on tie jo sinänsä pitkä, ja lisäksi hänen täytyy kulkea selänteitä pitkin nähdäkseen molemmille tahoille. Se on vaellusta mäkeä alas ja taas mäkeä ylös, se rasittaa polvia, ja se hengästyttää. Ja silloin tällöin hän kaartaa, tekee laajan kierroksen lampaiden vuoksi, antaen niiden olla rauhassa siellä, missä ovat. Toisinaan hän myös yrittää laskea, kun näkee lauman jossakin mäellä, koettaa lukea, montako niitä on — pomo on siinä taidossa ihan verraton. Tuossa on kuusikymmentäkaksi, sanoo pomo, ennen kuin Kristofer on ehtinyt viiteentoista, hän näkee laskematta, onko ryhmässä kymmenen vai yksitoista. Niinpä Kristofer kulkee selännettä pitkin ja harjoittelee laskemaan niin kuin pomo laskee: kolmekymmentäseitsemän, hän saa laskettuaan niin nopeasti kuin voi. Mutta ei, kun hän lukee ne tarkemmin, niin niitä ehkä onkin kaksikymmentäyhdeksän tai yli neljäkymmentä. Ja Kristofer ymmärtää, että hänellä on vielä hirveän paljon oppimista ennen kuin hän osaa niin kuin pomo.

Sanajalka huojuu vaaralla pitkin hammaslaitaisin lehdin, jotka muistuttavat syvänvihreitä kukonsulkia, lumirikkoja näkyy siellä täällä hentojen, lehdettömien varsiensa varassa, sara ja ukonparta kasvavat soilla, viimeksimainittu muodostaa joustavia mättäitä, jotka rutisevat jalan alla, ne muistuttavat piikkejään haroittavaa siiliä. Ja kanerva tomuaa joka askeleella, kukat ovat ammollaan varpujen päissä ja varisuttavat pölyä ja tuoksuvat hunajalta, paksua suitsutusta kohoaa ilmaan täyttäen sen makealla lemullaan, ja notkossa lepattaa niittyvilla hyppysellinen villaa varren päässä, se on kuin tulitikun nenässä, pieni soihtu ruohikossa. Niitä on vain niin monta, ja kaikki keinuvat tuulessa ja päästävät silloin tällöin untuvan ilmaan, lentävän tähden, joka on hienointa silkkiä ja kiitää peninkulmia yli tunturin sylissään nukkuva siemen. Kristofer kumartuu välistä taittamaan sellaisen, miten pehmeätä ja hienoa, hän ajattelee ja kääntelee sitä sormissaan, miten herkullista ja valkoista ja puhdasta. Se kasvaa hohtavana suossa ja on suon kasvi ennen kaikkia muita, suon oman hengen luoma, töyhdössään suon tiivistyneet huurut —

Myöhemmin aamupäivällä Kristofer pääsee perille Rokkeniin ja heittäytyy maahan Kvilesteinenin kohdalla, oh, onpa hyvä taas hengähtää vähän. Pomo on jo tullut, hänellä on pieni kahvipannu mukanaan, ja hän on ollut hakemassa polttorisuja, nyt hän ryhtyy tekemään tulta. Heillä on tulisija kivien lomassa, tuokion kuluttua leimahtaa kirkas liekki, se leikkii heidän välillään ja räiskähtelee mukavasti. Tuntuu korventuneen katajan ja kanervan lemua, sitten tunkeutuu höyry pannun nokasta ja kahvin tuoksu sekoittuu savuun.

— No, mies, miten sinun puolellasi oli?

— Kaikki hyvin, minä käännytin muutaman lampaan Orrebronin ylänteellä, muuten olivat eläimet kaikkialla ihan siivosti.

— Sanoitko, että niitä oli useampia?

— Niitä oli vain kaksi.

— Sinä et nähnyt, millaisia ne olivat?

— Näin kyllä —

Kristofer alkaa kertoa, Nils kuuntelee ja katsoo häneen, mutta ei silti unohda pannua.

— Petra siinä käsittääkseni on ollut, Petra ja Olava, osuitpa oikeaan paikkaan, poikaseni!

— Menettelinkö minä oikein?

Kristofer katsoo jännittyneenä pomoon.

— Siltä kuuluu.

Kahvihöyry nostaa läppää, ruskeita pisaroita juoksee pannua pitkin ja tippuu valittaen tuleen, jossa ne vihaisesti sähähtäen hajoavat. Paikasta, missä he istuvat, näkee pohjoisessa Mydanin ylänteen, joka kohoaa hitaasti sineä kohti ja viettää loivasti kummallekin sivulle, kanervan ja vihreiden niittyjen ja paju- ja vaivaiskoivuvesakkojen täplittämänä. Kaukana rinteellä on lammaslauma, niitä näkyy joukoittain soilla, ja ne loistavat kauas kesäauringossa.

— Tunturi on kaunis tänään, sanoo Nils.

Kristofer tuijottaa uneksien eteensä.

— Tunturi on aina kaunis, hän vastaa.

Sitten he saavat kahvia ja ruokaa, ja jos on oikeat ajat ja lammas on oikeassa mielentilassa, voivat he paneutua mukavasti pitkäkseen ja nukkua iltapäivään asti, ennen kuin uudelleen ryhtyvät paimentamaan, mutta usein heidän täytyy lähteä saman tien, käydä reuna takaisin majalle, ennen kuin ovat saaneet niellyksi ruokansa, talsia toistamiseen koko pitkä matka ja tarkastaa lampaat vielä kerran. Mutta nyt he vaihtavat, niin että Kristofer saa lännenpuoleisen reunan, missä Per Syrdalenin alue on, kun taas pomo lähtee itäistä tietä.

Sellaisina päivinä he ovat kotona ennen puoltapäivää ja voivat saada hiukan maitoa ja juustomaitoa ja heittäytyä sitten makaamaan pariksi tunniksi. Nyt on tunturilla paahtavan kuumaa, sää kun on kirkas ja tyyni, ja nyt lampaatkin paneutuvat pitkäkseen ja lepäävät vähän aikaa. Ne eivät enää jaksa liikkua, eivät kuljeksia ruokaansa hakemassa tässä korventavassa kuumuudessa, niillä on liian paksu puku. Ne ovat väsyneitä, kovin väsyneitä, ne tahtovat torkkua vähän aikaa — niinpä ne laskeutuvat makuulle siihen paikkaan, niissä ovat, ja röyhtäisevät möykyn suuhunsa ja alkavat pikkuhiljaa märehtiä ja hankkivat itselleen siten viihtyisän hetken.

Koko tunturi lepää hiljaa, laajalti ympärillä lepää eläimiä katsoen nukkuvin silmin eteensä ja liikuttaen leukojaan edestakaisin ja nauttien palkkaa aamun uurastuksesta. Koko mahtava tunturi lepää ja vaikenee, tiuvut, jotka kilisivät ja helisivät ja vastasivat toisilleen selänteeltä selänteelle, jalat, jotka ponnistelivat polulla, sorkat, jotka kalahtelivat kallioon — kaikki on vaiti, vaiti, vaiti. Kiireet ovat ohi, hiukan alempaa katsottuna näyttää ylänne olevan täynnä vyörykiviä, hiljaisia, pyöreitä, nukkuvia kiviä, jotka ovat vierineet rinteitä alas ja pysähtyneet ruohikkoon ja kanervikkoon, asettuneet sinne, missä parasta oli.

Sitten on taas paimenen aika.

Hän herää ja oikoo jäseniään sisällä majassa, haukottelee muutaman kerran ja verryttelee jäseniään.

— Ylös nyt, Kristofer, meidän pitää lähteä, jos aiomme tehdä kierroksemme iltaan mennessä!

Koirat vingahtelevat ja raapivat ovea, makuulavalta kuuluu nitinää ja natinaa, pomo seisoo jo tuossa permannolla ja ottaa juuri maitokulpin käteensä. Aimo kulaus maitoa ja palanen ohkoleipää — sitten hän on valmis uudelle kierrokselle.

Mutta odotahan, eräänä päivänä hän pysähtyy, ennen kuin asettaa kulpin huulilleen, ja kysyy lyhyeen tapaansa:

— Oletko valinnut itsellesi lampaan?

— Kyllä, Kristofer on valinnut.

— Hyvä, ota sitten mukaasi hyppysellinen suolaa ja pane tiuku taskuun, niin koetamme ripustaa sen —

Samana iltana vaelsi tunturilla muudan typyhäntälammas, sininen emälammas, heilautellen päätään ja säpsähdellen hienoa tiukua, joka helisi sinisessä hämärässä ja täytti sen suloisella hyrinällä...