XIV.

Mutta aina, ei käy niin kuin luullaan —

Pari kolme päivää Kristoferin tulon jälkeen Torvald sairastui, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Ja kun asia alkoi näyttää vakavalta ja lisäksi sattui niin onnellisesti, että tohtori oli käynnillä lähistössä, lähetettiin hänelle sana; ei auttanut kitsastella, kun huoltajasta itsestään oli kysymys. Sillä tavoin tohtori joutui Aanaan ja sai nähdä Kristoferin.

Se oli pikku tohtori Hjort, siunattu olkoon hänen muistonsa, tuima, peloton ja tuittupäinen, aina piiska kainalossa, lämmin ihminen ja kunnon mies. Hän avasi oven ilman muuta, niin kuin hänen tapansa oli, näki Kristoferin ja meni suoraan hänen luokseen:

— No, ystäväiseni, miten on sinun laitasi?

— Ei se hän ole, kuului takaa — vaan mies tuolla vuoteessa.

— Eikö hän? Kyllä hän minusta on tarpeeksi huonon näköinen. No, mikä sinun nimesi on, poikani?

Kristofer sai vaivoin suunsa auki.

— Kri-Kristofer, hän sanoi.

— Sinä olet talon poika, vai kuinka?

Torvaldin vaimo pudisti päätään.

— Ei, tohtori on erehtynyt, se on vain muudan, jonka olemme ottaneet luoksemme —

Sairaan tutkiminen ei kestänyt kauan, tohtori teki muutaman kysymyksen matalalla äänellä, sitten kuului yksi ainoa sana — keuhkotulehdus. Kristofer avasi heti silmänsä, sana tuntui hänestä niin ankaralta, ei, vaimo seisoi yhtä rauhallisena, yhtä välinpitämättömänä ja kylmänä.

— Hän ei ehkä kestä sitä?

Kristofer ei kuullut vastausta, häntä värisytti, ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli tohtori hänen vuoteensa vieressä.

— Mikä sinussa sitten on vialla?

Vaimon ääni keskeytti:

— Oh, tohtorin ei pidä välittää hänestä —

Tohtori viittasi hänet luotaan.

— Miten kauan olet maannut, poikaseni?

Kristofer kostutti ensin huuliaan.

— Minä en va-varmaan enää muista sitä.

Vaimo kiirehti heti avuksi:

— Hän on maannut nyt kolme vuotta.

— Kolme vuotta, sanot sinä — onko joku lääkäri käynyt häntä katsomassa?

— En ole kuullut sellaisesta.

Tohtori veti peiton syrjään ja kumartui vuoteen yli, sitten hän äkkiä suoristautui:

— Milloin poika viimeksi on pesty?

Vaimo loi katseensa lattiaan.

— Minä en osaa sanoa sitä, poika on vastikään tullut, me saimme hänet tupaan muutamaa päivää aikaisemmin, ja sitten mieheni sairastui —

— Pese hänet heti, sanon minä ja sitten poika on heti paikalla siirrettävä, onhan sinulla toinenkin huone, joka tapauksessa hänet täytyy saada pois täältä. Ei, ole vain rauhassa, minä jään tänne siksi aikaa ja pidän huolta siitä, että sinä teet niin kuin sanon —

Siitä tuli kelpo metakka, naapurivaimoille lähetettiin sana, he tulivat tuoden vettä ja soikon, penkki siirrettiin viereiseen kamariin, ja kun kaikki oli ohi, makasi Kristofer yksin erikoisessa huoneessa yllään Torvaldin paita ja katseli ulos avoimesta ikkunasta ja imi keuhkoihinsa raitista ilmaa.

— Etkö sinä pääse kävelemään, poikaseni?

Tohtori istui vuoteen reunalla katsoen Kristoferia silmiin ja ihmetellen hänen syvää katsettaan.

— Minä olen loukannut selkäni.

— Mutta siitähän on nyt kolme vuotta, oletko sen jälkeen yrittänyt kävellä?

— E-en, en ole.

Tohtori teki päällään merkin.

— Auttakaa minua kääntämään poika, varovasti, että saan hiukan katsella häntä. Koskeeko tähän?

— Ei, ei siihen kyllä koskekaan.

— Pankaa hänet varovasti takaisin seljälleen — voitko liikuttaa jalkojasi? Koeta nostaa polvia hiukan.

Tohtori löysi korren ja kutitti hänen jalkapohjiaan.

— Hyvä, Kristofer, erinomaista, sanon minä! Ja nyt kerron minä sinulle erään asian — sinun pitää alkaa nousta pystyyn ja opetella jälleen kävelemään!

Kristofer ei sanonut sanaakaan, hän vain tuijotti tohtoriin.

— Sairaus on ohi, ymmärrätkö, seljässä on kyllä vamma, mutta se ei suuria merkitse. Sinä olisit voinut nousta jo aikoja sitten, sinussa ei enää ole mitään vikaa, sinä olet vain maannut, kun olet luullut olevasi kipeä.

Kristofer pysyi edelleen vaiti, mutta hänen silmänsä olivat kostuneet.

— Sinä et tietenkään osaa heti, sinä olet menettänyt tottumuksen ja sinä olet menettänyt voimat, mutta ne palaavat, ole varma siitä. Nyt sinun pitää päästä joka päivä ulos juomaan aurinkoa ja raitista ilmaa, kun vain on sopiva sää. Sinä voit ryömiä vähän tai seisoa aidan varassa, sitten saat nähdä, miten pian se sujuu!

Tohtori oli ulkona käytävässä.

— Kuka on vastuussa siitä, että näin on voinut käydä?

Vaimo astui askeleen taaksepäin.

— Herran nimessä, en minä, poika tuli, kuten sanottu, meille muutama päivä sitten, minussa ei tosiaankaan ole syytä!

— Kiitä luojaasi ja Jumalaasi, ellet ole —

Tohtori keskeytti äkkiä ja katsoi tiukasti vaimoon.

— Olkoon nyt vastuussa kuka hyvänsä — tästä lähtien tulet sinä joka tapauksessa olemaan. Muista, poika on avuton ja tarvitsee kaikkea mahdollista hoitoa. Sinun miehesi, joka makaa tuolla sisällä, no niin, sinä ymmärrät kyllä, minä en uskalla luvata mitään hänen suhteensa. Mutta poika voi parantua, pojasta voit saada iloa. Olet ehkä itsekin kerran ollut äiti! Hyvä, katso hänen silmiään, katso, miten syvät ja lempeät ne ovat, ne eivät ole lapsensilmät, niissä on aikuisen surumielinen katse. Kuka on syypää siihen, että nuo silmät ovat tulleet sellaisiksi?

Tohtorin ääni kävi ankaraksi:

— Keitä täällä on köyhäinhoitokunnassa? Pian, sinä tiedät kai heidän nimensä ja voit sanoa minulle, missä he asuvat?

Tohtori sai pyytämänsä tiedot ja kirjoitti ne muistikirjaansa.

— Hyvästi, sanoi hän ojentaen kätensä — minä pistäydyn pian katsomassa.

Sinä iltana vallitsi kylässä suuri hämmennys. Eräät rattaat ajoivat ylt'ympäri ja pysähtyivät köyhäinhoitokunnan jäsenten ovien eteen, pieni ponteva mies työnsi jalkapeitteen syrjään, hyppäsi maahan piiska kainalossa ja astui muitta mutkitta sisään. Joka-ainoan luona hän kävi, ja vihdoin nimismiehenkin luona —

Mitä hän puhui eri taloissa — se on nyt samantekevää. Mutta seurauksena oli monta punaista ja synkkää naamaa, ja sitä oli kestänyt pitkän aikaa. Tuo piiskaa kantava pikkumies ei juuri antanut armoa eikä myöskään punninnut sanojaan, hän puhui niin, että se muistettiin, eikä välittänyt, jos kirvelikin.

Mutta pienessä kamarissa Aanassa makasi sinä päivänä pieni ihminen nyyhkyttäen ja vavisten suuren liikutuksen vallassa, entisyys vuoti vuotamistaan verta hänen mielessään ja tulevaisuus katsoi siihen hymyillen. Ilo ja katkeruus taistelivat hänen sisimmässään, elämänkaipaus värisi hänessä eikä voinut, ei voinut rauhoittua. Hänet oli herätetty jonkinlaisesta horroksesta, nyt hän katsoi ikkunasta ulos, lehvien yli kauas sineen ja tähyili ympärilleen todellisuuteen ja tiedusteli omaa elämäänsä.