XIX.

Faretissa, missä Kristofer viimeksi asui, oli tiukkaa paikoista, siellä hoidettiin vähämielisiä lapsia, ja niitä oli talon täydeltä, mutta yksi lisää, he kai ajattelivat ja siirsivät hänet navettaan heti, kun karja oli päästetty metsään, siellä hänellä oli kuin oma huoneensa. Vähän matkan päässä seisoi pyöreä lehmä, jonka oli määrä poikia seuraavassa kuussa, niin hän samalla piti sitä silmällä eikä ollut yksin yöllä, kun hänellä oli elävä olento seuranaan.

Valo herätti hänet tavallisesti aikaisin, aurinko paistoi sisään seinässä olevasta aukosta ja pisti hänen kasvoihinsa, kärpäset alkoivat pöristä ikkunassa. Hetken kuluttua lehmä kävi levottomaksi, se nousi ja laskeutui taas pitkäkseen, se heilutti päätään, niin että vitjat rämisivät, ja paukautti väliin sarvillaan seinään. Pikkulinnut visersivät ulkona, keltavarpunen istui pensaassa ja laski, yks kaks kolme neljä viis kuus — seitsemän.

Kristofer torkkui vähän aikaa.

Kärpästen pörinä ja lintujen viserrys, lehmän hengitys, nuo monet ystävälliset äänet hänen ympärillään — kaikki se virtasi hiljaa hänen tietoisuuteensa ja täytti hänet suloisella hyvinvoinnin tunteella. Hän makasi silmät ummessa ja katsoi sinertävään sumuun, oli kuin aamu olisi hengittänyt häntä kohti, sillä oli suussaan hienoa kultatomua, ja se puhalsi sitä hänen kasvoihinsa, hänen tunnelmaansa ja alttiiseen mieleensä. Ja unet heräävät ja liikahtelevat, näyt alkavat nousta, aika virtaa taaksepäin ja vie salaperäisellä tavalla hänet mukanaan. Hänen jalkojensa alla on polku, se johtaa hänet onnellisesti ylös valtakuntaan, jonne hän ikävöi, ylös sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Ja hänen mielensä vaeltaa hitaasti edellä, heitä on ikään kuin kaksi polulla, ja itse hän seuraa varovasti perässä ja astuu omia jälkiään. Minne he menevät, minne he joutuvat? Unohdettuja seutuja leviää hänen ympärillään, paikkoja, joihin hän palaa tutuksi tuntemisen syvässä ilossa, Gosan, Arabia, Kaanaanmaa. Siitä huolimatta se on niin kuin tunturi kotona, lakeus lepää kaiken alla ja katsoo häneen raskaalla katseellaan. Noitatunturi nukkuu kanervassa siirtolohkareet selänteellään, lampi lammen takana näkyy, sinertäviä kiiloja ja läikkiä — kaukana vain hopeainen nauha, joka näyttää värisevän tuulessa, Jordanin virta tai Genetsaretin järvi. Kristofer kulkee ja tuntee itsensä entisekseen, nykyhetki ja menneisyys kohtaavat toisensa ja liukuvat yhteen ja tulevat yhdeksi, hän ojentaa kätensä antaen kanervan solua sen läpi, sen karkea kosketus kulkee suloisena tunteena hänen lävitseen. Hyvä vastaanotto, hän ajattelee ja katsoo iloisesti ympärilleen — suota ja kanervikkoa ja taas suota, siellä täällä alaston kallio ja kaiken yllä ääretön rauha. Ja takana kohoaa Siinain vuori, sinertävä keila, jonka huippu piirtää pilviä, hyvä Jumala, hän näkee senkin! Silmä liukuu ihmetellen ylt'ympäri, rinteiden vihreillä ruoholäikillä on siellä täällä varjoisa maja, eräästä kohdasta kohoaa savua, eiköhän ole ilta, hän ajattelee, eiköhän hänen pidä koota laumansa ja ajaa se kotiin tarhaan? Hän muistaa äkkiä palvelevansa Laabania, hän palvelee häntä paimenena, Jaakob on hänen nimensä — — —

Lehmä läimäyttää sarvillaan seinään, Kristofer säpsähtää, hän avaa silmänsä sepo seljälleen ja katselee neuvottomana ympärilleen — hän makaa vain navetassa, Faretin navetassa, jossa on mustia hirsiä ja pienen pieniä aukkoja ja hämähäkinverkkoja, se puristuu kylmän kosteana hänen ympärilleen turvekattoineen ja maapermantoineen, yksinäisine lehmineen ja ikkunassa surisevine kärpäsineen. Hän makaa syvällä laakson pohjassa, makaa ja herää vähitellen todellisuuteen ja tottuu siihen, että on maan päällä, ikään kuin vaihtaa olomuotoaan ja muuttuu jälleen entiseksi köyhäksi huutolaiseksi. Mutta hänen sisimmässään on kipeä kaipaus, hän tahtoo herättää unen henkiin, loihtia valtakunnan takaisin, kohottaa sen syvältä sydämestään, luoda sen uudestaan teossa, elämässä...

Sitten ehkä ovessa käytiin, emäntä tuli raskaasti astuen navettaan tai joku hänen tyttäristään, he kolistelivat painavilla puukengillään ja huusivat toisilleen kaikin voimin ja olivat kumpikin huonokuuloisia.

— Ylös, Kristofer, he sanoivat ja muka herättivät hänet.

Välistä oli pari vähämielistä mukana, kaksi hentoa, pisamaista tyttöstä, joilla oli vanhat, surkeat kasvot ja paikoillaan pysyvä katse, kaksi sisarusta ylempää pitäjästä, jotka oli otettu hoitoon joskus keväällä. He menivät säännöllisesti Kristoferin luo ja katselivat, kun hän pukeutui, vanhempi piti nuorempaa kädestä, ja siinä he seisoivat koko ajan. Vaikka kohta he olivatkin ylen vakavia, oli heissä jotakin hyväntahtoista, he muistuttivat kerittyjä lampaita, kahta laihaa, nälkiintynyttä vuonaa. Oli kuin he olisivat siinä odottaneet jotakin, syötävää tai vain pientä ystävällisyyttä, heiltä puuttui jotakin, he tunsivat palelevansa maan päällä ja kaipasivat hiukan lämpöä ja hyvyyttä. Isä oli poissa ja äiti oli poissa, he eivät sitä kai täysin käsittäneet, mutta he huomasivat sen seuraukset, tunsivat kaipausta sielunsa pohjassa ja tarvitsivat jotakin, millä sitä vaimentaa. Siinä he seisoivat Kristoferin edessä ja katsoivat häneen veltoilla silmillään ja rukoilivat sanomatta sanaakaan.

Kristofer sanoi tavallisesti hyvää huomenta ja nyökkäsi heille, heti molemmat vastasivat nyökkäämällä, ilme kirkastui ja jännittyi, nyt se tuli, he ajattelivat, nyt tuli se hyvä, jota he kaipasivat, se pieni lämpö, jota he tarvitsivat.

— Onko sinun ni-nimesi tänäänkin Gunhild?

Vanhemman kasvot loistivat mielihyvästä, kyllä, hänen nimensä oli tänäänkin Gunhild.

— Ja sinä siinä vieressä olet nimeltäsi Emma?

Nyt nuorempi hymyili ja nyökkäsi innokkaasti.

— Entä mikä si-sitten minun nimeni on tänään?

— Kristofer, sanoivat molemmat.

Siinä olikin melkein kaikki — Kristofer ei ollut puhelias, kysymys, miten he voivat, pari sanaa ilmasta ja tuulesta — mutta siinä oli sittenkin tarpeeksi. He kuulivat äänen ystävällisyyden, sanojen takana piilevän myötätunnon. Niin vajavaisia kuin olivatkin, he olivat tarkkakuuloisia kuin eläimet, äänensävystä he tunsivat mielialan, isä ja äiti olivat poissa, mutta Kristofer asui navetassa, ja Kristofer oli heidän ystävänsä.