XXII.

Iltapäivällä seuraavana päivänä Kristofer ponnisteli mäkeä ylös iso mytty kädessään. Hän oli saattanut isänsä hautaan, kulkenut yksin rattaiden perässä paikatuissa vaatteissaan läpi kylän, sillä välin kuin kellot vaikeroivat ja pauhasivat tornissa ja täyttivät ilman valitushuudoilla. Sitten hän oli ollut Faretissa hakemassa omaisuuttaan ja hyvästelemässä ja kiittämässä, ja Gunhild ja Emma, vähämieliset sisarukset, olivat saaneet seurata häntä pihan poikki ja seisoa aidan takana katselemassa, kun hän meni. He seisoivat siinä pitäen toisiaan kädestä, kaksi avutonta lapsiparkaa, jotka janosivat hyvyyttä ja lämpöä ja palelivat ihmisistä uhoavassa kylmyydessä. He seisoivat siinä kuin kaksi pientä lammasta aidan takana, muuten sieluttomilla kasvoillaan ihmeellisen surullinen ilme — ja äkkiä he purskahtivat uikutukseen, epätoivoiseen ja murheelliseen itkuun, joka pisti häntä niin kuin oas. Hänen täytyi olla kova — häntä halutti mennä takaisin ja panna kätensä heidän kaulalleen ja painaa molemmat puoleensa — mutta siitä ei olisi ollut hyötyä, se ei olisi auttanut siitä, mikä edessä oli. Niinpä hän vain huiskutti kädellään ja kiiruhti eteenpäin rinnettä ylös, sydän raskaana, mieli ilottomana.

Alussa oli metsä mukana.

Se seurasi polun kummallakin puolella, korkeita, tuuheita, humisevia kuusia ja siellä täällä joitakin mäntyjä. Ne seisoivat maan kamaraan tarrautuneina, juuret kokonaan näkyvissä, oli kuin niillä olisi ollut linnunvarpaat — isot, elävät, matomaiset jalat, jotka kiemurtelivat sammalen halki ja kohottivat polvensa päivänvaloon. Mutta rinteen noustessa metsä kävi harvemmaksi ja puut matalammiksi, pihlajia ja pähkinäpensaita ilmestyi vähitellen joukkoon, niinikään koivuja, tammivesakkoa, raitoja ja leppiä. Kristofer pysähtyi ja leikkasi itselleen sauvan, hän loi samassa katseensa metsän yli, joka lepäsi hänen allaan vihreänä mäkenä ja levisi tasamaaksi vasta laakson pohjassa. Hyvästi, sanoi jokin hänessä, hän näki edessään nummen, pienen pienen katon rinteen alla, kirkon kummullaan hautojen ympäröimänä — — — alakuloisuuden helmiäishohto loi loistettaan jokaiseen muistoon, hän nieleskeli vähän aikaa ja jatkoi taas.

Mutta kun hän tuli ylemmäksi, oli kuin taakka olisi vähitellen liukunut hänen hartioiltaan, mieli täyttyi ihmettelyllä ja rauhalla — lopulta hänellä ei enää ollut muuta kannettavaa kuin myttynsä, se punainen, kokoonkiedottu huivi, jossa hänen omaisuutensa oli. Hän oli kantanut sitä kädessään, nyt hän pisti sauvansa solmun alle ja nosti mytyn olkansa taakse, se oli ehkä sillä tavoin kevyempi. Ja polku ryömi hänen edessään ja vei jalkaa hitaasti ylöspäin, varovasti ja varmasti äkkijyrkännettä kohti, joka kohosi laakson edessä huimapäisine katajineen ja hoikkine, kitukasvuisine mäntyineen. Aurinko oli jo aikaa ollut kätkössä tunturin takana, ja tuuli tuli rapisten perille varjojen halki, lievä viileys levisi ylt'ympäri. Eräässä kohdassa oli hiljainen hyttysparvi polun yläpuolella, harmahtava, aaltoileva harso, joka supistui ja laajeni — jonkinlainen elävä olento, hän ajatteli, naamioitu, laahushunnulla verhottu. Se puuhaili siinä viileydessä ja liikkui kiireesti, salaisen elämän hiljainen lähde. Kristofer kiersi kaukaa — kun hän tuokion kuluttua käänsi päätään, kiehui parvi siinä edelleen ja muutti muotoaan pitkulaisen kuhilaan kaltaisena. Vielä kerran hän katsoi taakseen — vieläkin hän erotti jonkinlaisen pilven, kapean usvapatsaan, joka häilähteli polulla ja herätti hänessä ihanan muiston ja toi sanoman hänen kaipaavaan mieleensä. Ja päivä painui, ja pilvet sinersivät, ja pohjoisessa syöksyi rinnettä alas vesiputous — värisevä kieli, jota tuuli kosketti ja joka täytti ilman heikolla kohinalla...

Hän pääsi jyrkänteelle otsa hiessä, laski mytyn maahan ja hengähti hiukan. Laaksoon oli tullut ilta, kasvava hämärä, joka taajeni yötä kohti ja kietoutui hiljaa maiseman ympärille. Mutta ylhäällä tunturilla oli vielä päivä, yhä kimalteli tunturilakeus auringossa niin kauas kuin hänen katseensa kantoi ja vielä kauemmaksi. Se lepäsi laveana taivaan alla pitkin, hiljaisin ääriviivoin, niin kuin oli levännyt tuhansia vuosia — avoimena auringolle ja avoimena tuulelle; siinä oli kapeita metsäjuovia, kanervakankaita ja soita ja alastomia kallioita, jotka pyöristyivät uneksivina ylös notkojen keskeltä ja nostivat toisinaan selkäänsä kivilohkareen, talon kokoisen jättiläispään. Ne lepäsivät siellä yksinäisinä ja tuijottivat eteensä jäykin kivikatsein ja katsoivat toisiinsa tunturilta tunturille — pitkänäköisinä kuin taivaan kotkat, raskasmielisinä kuin pimeys itse. Ja laajalti ympärillä kimalteli kanerva laskevan auringon valossa pienen pienin helmin, hienoin haurain purppurakelloin, joita vilisi jokaisessa varvussa. Se seisoi niin hiljaa, niin iloisena illassa — niin suloisesti ihastuneena iltaruskoon, sekoittaen siihen oman lempeän punerruksensa ja vangiten sen kultaiset säteet. Se seisoi siinä niin kauniina ja puhtaana, niin kiitollisena elämästä, niin täysin onnellisena osastaan, siinä piili salattu hartaus, täydellisen antautumisen kyky, sen nöyryys ja värisevä ihanuus, joka on elämän avain ja joka paljastaa sen syvimmät salaisuudet. Kristofer katseli ympärilleen — kanerva tuli hiljaa liukuen häntä kohti, kanerva kohtasi häntä kaikkialla. Se punersi koivikon ympärillä, joka kohosi valkeana etelässä päin, se hehkui kaukana selänteillä, se hymyili hänen kenkänsä vieressä. Ja tässä hehkuvassa punassa solui polku yhä eteenpäin — kapea, kiemurteleva uurre, joka katosi hiljaisesti loimuavaan valoon.

Kristofer seisoi vähän aikaa sauva kädessä, hänet valtasi sanoin selittämätön tunnelma, oli kuin hän olisi seisonut maan reunalla ja nähnyt taivaan aukenevan päänsä päällä, nähnyt pyhyyteen itseensä. Iltalaulu, ajatteli hän hiljaa, tietämättä, mistä sana tuli, ja hän otti myttynsä ja lähti taas, oli kuin hänen yläpuolellaan olisi soitettu, soitettu illan ja pyhän tuloa. Ja kun hän nyt asteli siinä polkua, pitkin, kodittomampana kuin koskaan ennen, kun hän seurasi sen ruskeata uurretta ja kuuli soran natisevan jalkainsa alla ja tunsi kanervan sivelevän polvia rehellisillä, karkeilla käsillään — niin, kun hän vaelsi hiljaisuuden halki alas länteen painuneen auringon häikäisevää, kuparinhohtoista loimua kohti, alkoi hän tuntea onnea, turvallista varmuutta, josta ei koskaan ennen ollut tiennyt. Haapa, joka seisoi kuunnellen parvessaan, mättäät, jotka nukkuivat niityllä luoden pitkiä, yhä kasvavia varjoja, vesiuurros kummun juurella, joka lepäsi suossa niin kuin virtaava valo — hänen omat unelmansa ympäröivät häntä, hänhän kulki keskellä haaveittensa valtakuntaa ja antoi käden lakaista kanervikkoa huulillaan mykkä riemu ja tunsi, että se todella oli olemassa! Hän ei enää menettäisi sitä, ei heräisi näkemään, että se oli kuihtunut, että se oli unta ja muuttui arjeksi ja tomuksi. Hän oli ollut täällä kerran lapsuudessaan ja painanut paikan mieleensä koko sydämensä hartaudella, nyt hän oli tullut takaisin ja tunsi sisimmässään joka askeleella, että hän oli syvästi ja ikuisesti kotona, yhteinen alkuperä liitti hänet siellä kaikkeen. Oi Jumala, kaikki oli siis hyvin, kaikki oli siis kääntynyt parhaaksi ja käynyt sittenkin hänen tahtonsa mukaisesti.

Metso nousi maasta ja lensi suhisten hänen ohitseen, se herätti hänet paikalla ja toi hänen ajatuksensa takaisin nykyhetkeen, hän jännitti silmänsä ja seurasi henki kurkussa sen matkaa, kunnes se oli vain piste sinessä. Se lensi kaaressa ruskotusta kohti — tuolla se laskeutui kanervikkoon, se oli löytänyt makuupaikan, missä oli suojassa yöltä ja pimeydeltä. Ja jälleen ilo kuohahti hänessä: hän nukkuisi itsekin tunturilla, sillä oli epävarmaa, tapaisiko hän ihmisiä, hänen täytyi arvatenkin tehdä niin kuin lintu, paneutua hänenkin kanervikkoon makuulle. Sillä ei vain ollut mitään kiirettä, hämärässä oli niin hyvä kulkea, se ruokki hänen ajatuksiaan ja hiipi hänen mieleensä, sulki hänet rauhallisen ja tyytyväisen tunnelmansa piiriin, hän saattoi vielä ehtiä kappaleen matkaa, vielä päästä pitkälle, ennen kuin yö tuli.

Ja taas Kristofer matkaa eteenpäin, jälleen hän vaeltaa kanervikon halki, niin kuin hän on vaeltanut unelmissaan, ja kuulee, miten varvut liikahtelevat hänen ympärillään lähettäen iltaan hauraita, ritiseviä ääniä. Ja laajalti ympärillä vaipuu lakeus lepoon, laajalti ympärillä vajoaa tunturi takaisin ihmeelliseen, sulkeutuneeseen rauhaan. Lampien ja järvien katse käy uniseksi, kanervikko harmaantuu hitaasti hämärässä, pimeys kokoaa pensaat ja vesakon, ääriviivat katoavat, rajat lakkaavat olemasta. Mutta polun takana, kaiken takana kumpuaa hiljainen kultalähde sineä kohti.

Hiljaisuuden vallitessa taivaan ja maan välillä vaeltaa Kristofer onnellisena eteenpäin...