XXXIX.

Ja niin Kristofer on jälleen tunturilla, paimentaa taaskin ylänteellä, mutta tällä kertaa se ei ole Mydanin ylänne, vaan Helluntaikukkula, ja järvi, joka lepää notkossa ja halkaisee maiseman kiilan tavoin, on Staalvatnet ruokoineen ja kaisloineen. Eikä hän enää ole paimenpoika, Kristofer on nyt itse pomo, ja hänellä on sekä lampaita että vuohia, kolmesataa eläintä. Vastuu tuntuu suunnattomalta, ah, miten se välistä puristaa sydäntä, hänen on pidettävä huolta toisten menestyksestä, toisten omaisuudesta, toisten tavarasta. Parasta olla varovainen, hän ajattelee ja pitää laumaa koko ajan koossa ja siirtyä hitaasti sen mukana paikasta toiseen ja lukee eläimensä joka ilta.

Alkuaikoina hän ponnistelikin ankarasti —

Nils oli lähettänyt hänen mukaansa miehen, jonka oli määrä auttaa asumuksen järjestämisessä, ja mies saikin aikaan majan — pienen kivipesän kukkulan juurelle, jossa he oleskelivat yhden viikon ajan. Mutta tuskin mies oli lähtenyt, kun puoli majaa sortui maahan, ja niin oli Kristoferin taas alettava alusta. No, hän sai sen kyllä jollakin tavoin pystyyn, mutta kun sitten alkoi sataa, kävi ilmi, että se täytyi siirtää, sen halki valui vettä, ja maapermanto tuli pehmeäksi suoksi. Nyt hän rehki kivien kimpussa vyöryttäen niitä mäkeä pitkin ja aikoen rakentaa uuden majan. Hän ei ollut harjaantunut eikä hän ollut kätevä eikä hän jaksanut nostaa kovin painavia taakkoja. Ja sade valui hänen ylitseen, tiheä, viileä kesäsade, joka kasteli hänet ihoon asti. Niinpä hänen täytyi väliaikaisesti tulla toimeen ilman majaa, kaivautua johonkin kallionkoloon koirat ympärillään ja nukkua hampaat louskuen, kunnes jälleen tuli kaunis sää ja auringonpaiste.

Maja valmistui muutamaa päivää myöhemmin, ja tällä kertaa se pysyi pystyssä kuukauden, sitten hänen oli vielä kerran siirrettävä sitä. Ja nyt hän sijoitti sen nojaamaan erääseen kivilohkareeseen, joka oli loivalla mäellä rannan puolella, ja siellä se on vielä tänäkin päivänä. Se ei ole kovin upea asunto, eikä se ollut paljon parempi ennenkään — katto ja seinät olivat kyllä tiiviit ja hän oli saanut itselleen liedenkin, mutta hänellä ei ollut ovea eikä muutakaan luukkua. Tuuli puhalsi majan läpi — oviaukosta sisään ja lieden kautta ulos — tuhka ja noki sirottui ylt'ympäri. Siitä huolimatta Kristofer oli tyytyväinen ja asui siellä koko kesän, hän asetti vain aukon kohdalle kanervalla täytetyn säkin, sitten oli kaikki kutakuinkin hyvin.

Alussa hänellä oli paimenpoika, muudan nuorukainen alhaalta laaksosta, joka oli pyytänyt päästä mukaan. Mutta poika nähtävästi ikävystyi paimentamiseen, hän kävi alakuloiseksi ja alkoi kaivata pois ja valittaa ruoan huonoutta ja terveyttään, niinpä Kristofer lopulta päästi hänet menemään. Sen sijaan hän sai järjestetyksi asiansa sillä tavoin, että Hagelandista tuli väliin ihmisiä tänne ylös tuoden mukanaan ohkoleipää ja suolaruokaa, sitten he jäivät sinne yöksi tai pariksi ja laskivat verkon järveen ja saivat kokonaisen kantamuksen kaloja, ennen kuin lähtivät. Tavallisesti he tulivat lauantai-iltana, väliaikoina hän kulki yksinään ja järjesteli eläintensä oloa mukavaksi, hänellä oli satoja tehtäviä. Hän raastoi katajia ja kanervia polttoaineiksi, hän vyörytteli kiviä kokoon lammastarhaksi — päivät päästään hän kulki ja raatoi katse maassa, mutta mieli ylöspäin suunnattuna. Ja silloin tällöin hän pysähtyi katsomaan kukkaa, joka loisti häntä kohti mäeltä, se ei tehnyt työtä, se ei ponnistellut — oh, mutta sillä oli hiljainen tehtävänsä, se hymyili itsensä ihmisten sydämiin ja täytti ne kauneudella ja valolla. Ja kotoinen tuntu humisi häntä vastaan, oli jälleen niin kuin lapsuusvuosina, hän oli nytkin hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää.

— No, sanoi hän toisinaan ääneen, oli kuin häntä olisi huudettu.

Ja kun aurinko illalla laski, kokosi hän onnellisena laumansa ja ajoi sen hiljaa makuupaikalle ja istuutui lypsämään vuohia.

Koirat olivat asettuneet pitkäkseen mäelle, ne makasivat kuono käpälien välissä ja korvat valppaasti höröllä ja kuuntelivat suihkua, joka lankesi sankkoon ja muistutti ääneltään pitkän viilan vetäisyjä. Perhosia ja hyttysiä tanssi järven päällä, kaloja hyppi puronsuussa, taivaanvuohi määki korkealla ilmassa, missä se liiteli edestakaisin, ja suolta kuului aivan kuin ison, kalkuttavan seinäkellon ääni:

Tiktak — tiktak — tiktak — tiktak —

Kristofer saattoi unohtaa lypsyn, kädet vaipuivat syliin, katse kävi merkillisen kaukaiseksi ja lempeäksi — kesken hänen vähäisen ja köyhän työnsä oli kuin taivas olisi avautunut hänen päänsä päällä, kuin iankaikkisuus olisi laskeutunut hänen mieleensä. Hän ei istunut yksinään tunturilla, hän istui keskellä äärettömyyttä, ääretön hyvyys ympäröi häntä, ääretön hyvyys hengitti häntä kohti ja täytti hänet sanomattomalla onnella, syvällä ilolla niin kuin ei koskaan ennen. Hän ei enää istunut erillään, hän, ihminen, ei enää ollut yksin, eläimet, maan matoset, kalat, jotka hyppivät tuolla järvessä — ääretön hyvyys katsoi kaikkien puoleen, ääretön hyvyys oli olemassa kaikkia varten.

Muudan koirista nousi hitaasti ja asetti käpälänsä hänen polvelleen, se oli nälissään ja pyysi ruokaa.

Kristofer havahtui — sitten hän taputti koiraa ystävällisesti päälaelle ja lypsi loppuun niin nopeasti kuin saattoi. Siip, siip, kuului sankosta, oli kuin olisi vedelty terävällä viilalla...

Yö tuli uiden tunturin yli.