XLIII.

Kil, kuuluu ylhäällä tunturilla, siellä kulkee sininen emälammas kaulassaan kulkunen, se pudistaa säveliä ulos ilmaan, missä ne hyrisevät kuin kultaiset mehiläiset, ja kaluaa maata ja pureksii ruohoa ja käy päivä päivältä pyöreämmäksi. Ja laajalti sen ympärillä on nuoria lampaita ja vuonia, mustanaamoja ja typyhäntälampaita ja sheviotteja, niitä seisoo ryhmissä vesakossa, ja ne siirtyvät hitaasti rinnettä ylöspäin, seuraten kanervikossa olevia vihreitä kaistaleita, missä tunturiruoho seisoo hienona ja silkkisenä ja houkuttelee niitä ylöspäin askel askelelta. Tunturi viettää taas kesää sinisin varjoin ja väräjävin auringonpaistein, alastomin kallioin ja lavein soin, missä niittyvilla kohottaa mättäiden lomasta kuontaloaan tuuleen ja nuokkuu ja keinuu päivät päästään. Jälleen on kesä tunturilla, joka leviää laajana taivaan alla pitkin, uneksivin ääriviivoin ja lepää itsensä unohtavassa rauhassa — on vain kulunut vuosia viime kerrasta.

Maja on entisellään notkossa ja nojaa mustaan kivilohkareeseen, joka on yhtenä sen seinistä, siinä ei ole tapahtunut mitään muutosta. Kristofer tahtoo olla ilman paimenpoikaa, niin että hänellä on mielestään tarpeeksi tilaa. Ja vähän matkan päässä on tarha, se on hyvä olemassa, kun syksy lähestyy ja yöt käyvät pimeiksi ja pitkiksi, silloin hän ajaa eläimet illalla kotiin ja voi olla paljon levollisempi niiden suhteen, ne ovat nyt ikään kuin hänen silmälläpitonsa alaisina, ja hän voi käydä niitä katsomassa, milloin haluaa. Niitä on tullut vähän lisää, puolisensataa ehkä, muuten lauma on kutakuinkin entisen suuruinen, hän ei tarvitse useampia elääkseen, niin kauan kuin hän puuhailee täällä yksinään. Hän suoriutuu kaikesta yksin, yhdessä molempien koirien kanssa, ja hän voi järjestää olonsa niin kuin hyväksi näkee. Ja jos joskus jotakin käy hiukan hullusti, ei siitä niin väliä ole, hänhän siitä joutuu kärsimään, Kristofer vain eikä kukaan muu — ja se kyllä menee.

* * * * *

Helluntaikukkulalla savuaa vielä — varsinkin jos ilta on kaunis ja tyyni ja tuuli on laskeutunut levolle kanervaan. Mutta savulla ei enää ole mitään asiaa, sillä ei ole vietävänä mitään sanaa, olkoonpa se miten paksu ja musta hyvänsä. Se on vain siellä ja liikkuu ilmassa ja tuoksuu kanervalta ja korventuneelta katajalta ja kutsuu hiljaa hänen muistojaan ja herättää nukkuvan unen hänen mielessään. Lina, ajattelee hän hiljaa ja muistelee kesää ennen hänen lähtöään ja muistelee viimeistä päivää, jolloin hän tuli. Lina, ajattelee hän jälleen ja kulkee edestakaisin savussa ja polkee kekäleet tarkasti multaan, silmiä kirvelee, ja niistä valuu vettä, pikku Lina —

Hän istui niin pienenä ja hentona rinteellä ja katsoi häneen kirkkailla silmillään ja koetti kiittää häntä hiukan.

— Sinä olet ollut niin hyvä minulle, hän sanoi — kaikki nuo kustannukset, että sinä todellakin tahdoit, Kristofer, en voi käsittää, että sinä voit olla sellainen kuin olet —

Kristofer tahtoi ikään kuin työntää sen asian syrjään.

— Ei siitä nyt kannata pu-puhua.

Lina säpsähti hiukan äänensävyä.

— Nyt, sanoi hän ihmetellen sanaa — — mitä sinä tarkoitat?

Kristofer istui kaivellen sammalta.

— Siitä ei ku-kuitenkaan olisi voinut tulla mitään.

— Mistä ei olisi voinut tulla?

— Meidän välillämme, ta-tarkoitan.

Oli kuin Lina olisi jähmettynyt siinä istuessaan.

— Herran nimessä, Kristofer, tarkoitatko sinä, oletko sinä ajatellut —

— En tietenkään, sanoi hän nieleskellen minähän en ole sen näköinen, minähän en ole lu-luotu muiden ihmisten kaltaiseksi.

— Oh, sinä olet niin hyvä!

Linan olkapäät alkoivat vavahdella, hän heittäytyi kanervikkoon ja puristi Kristoferin käden omaansa.

— Jos sinä tahdot, että minä jään, Kristofer, voit saada rahasi takaisin, minä jään, jos sinä vain tahdot!

— Ei, vastasi Kristofer taistellen itsensä kanssa — se olisi kovin vä-väärin, sinun pitää matkustaa, niin kuin olet a-aikonut.

— Enkö minä saa olla sinun luonasi?

— Si-sinun pitää matkustaa, olen sanonut.

— Mutta jos minä joskus tulen takaisin?

Kristoferista pusertui kuin huutona:

— Sinä et saa tu-tulla takaisin, sinun pitää jäädä sinne, minne menet, sanon minä, sinun pitää lu-luvata se minulle!

Vähän ennen kuin Lina illalla lähti, Kristofer kysyi matalalla äänellä:

— Saanko panna käteni sinun kaulallesi, Lina?

Lina painautui hänen puoleensa ja sulki hiljaa silmänsä.

— Sinä saat tehdä ihan niin kuin tahdot — — —

Kanervikossa ritisee ja rätisee, punaisia liekkejä leimahtaa savun seasta, pitkiä liekkejä, jotka ovat kuin käyriä miekkoja — Kristofer iskee kuokan maahan ja kurittaa tulta ankaralla kädellä. Se on ehkä uppiniskainen, se on syöpynyt syvälle multaan ja säilyy siellä verisenä sohjuna, punaisten rohtimien kaltaisena ja kytee ja polttaa ja ponnistautuu kerran toisensa jälkeen esiin. Hän voi kulkea siellä tuntikausia, kulkea kuokkien maata peitoksi ja polkien sen kovaksi kengillään — juuri kuin hän luulee tulen lannistuneen, avautuu pintaan halkeama, ja siitä leimahtaa taas. Silloin hän tekee niin kuin usein ennenkin on tehnyt, hän jää tulen luo ja taistelee sitä vastaan, kunnes tietää voivansa olla rauhassa — sitten hän paneutuu jäniksen tavoin pitkäkseen kanervikkoon ja nukkuu, kunnes aamu herättää hänet.

* * * * *

Nuo aamut kukkulalla —

Voi sattua, että hän on unohtanut, missä on, että hän avaa silmänsä selkoselleen ja näkee taivaan päänsä päällä ja upottaa katseensa lempeään sineen. Hän makaa seljällään kanervikossa, pieni olento alhaalla tomussa, ja tuijottaa olevaisen ihmeisiin ja on kuin ensimmäinen ihminen maan päällä ja näkee sen nuorilla, vastaheränneillä silmillä. Huntu on ikään kuin vedetty syrjään, taivas on avoimena, hän näkee vilisemällä ruusuja, jotka puhkeavat luojan käsistä ja täyttävät avaruuden niin kauas kuin silmä kantaa. Katso, valoa ja värejä tulee tulvimalla, kuule, kultaiset sävelet soivat, jokin pikkulintu alkaa visertää, toinen vastaa vähän matkan päästä — tuokion kuluttua kohoaa maasta valtaisa riemu, hurmioituneiden äänien kuoro sineä kohti, kiitoksena elämästä ja elämän ilosta. Kristofer nostaa päätään — kuikka soutaa kaislikosta, se kyntää veteen hiljaisen vaon, se ikään kuin vetää perässään kahta kultaharkkoa, jotka vyöryvät pitkin sinertävän mustaa samettia... Kil, kuuluu alhaalta notkosta, lampaat ovat nousseet, muutamat seisovat nuuskien kastetta, tuolla ne tulevat hitaasti polkua myöten, rinnettä ylös laitumelle, pitkä jono vaeltavia eläimiä. Ne kulkevat siinä niin kauniina, niin hyvinä, niin lempeinä, kulkevat siinä rauhallisessa toimessaan, Jumala on luonut ne juuri nyt, ne tulevat suoraan hänen käsistään — — tämä on maan ensimmäinen aamu, tämä on kuin itse luomisen päivänä!

Kristofer nousee hiljaa.

Hänessä humisee hurmio, kaikki hänen aistinsa ovat avoimina, hän kuulee monenlaisia ääniä ympäriltään. Kivet puhuvat, pajut puhuvat, tähtirikko, joka hymyilee tuossa, multa, jota hän polkee — kaikki, kaikki. Tule meidän kaltaiseksemme, kuiskaa kanervikko, tule meidän kaltaiseksemme, kuiskaa kaislikko. Kristofer kuulee sen ja ymmärtää sen lähtiessään taas suorittamaan tehtäväänsä, rauhallista, hyvää tointaan. Kyllä, vastaa jokin hänessä, se on hartauden ääni, hartauden, joka täyttää hänen sydämensä, joka johdattaa häntä laupiaasti polkua ylöspäin ja kasvaa päivä päivältä hänen sisimmässään. Tuollaisina hetkinä hänestä tuntuu kuin hän olisi saavuttanut itse elämän päämäärän ja tajunnut sen syvimmän tarkoituksen.

Kristofer vaeltaa tunturilla, katse liukuu pitkin lakeutta, joka lepää avoimena auringossa ja valossa niin kuin on levännyt tuhansia vuosia.

Kauimpana kohtaa taivas. Taivas kohtaa joka taholla; missä kulkeekin, hän kulkee taivasta kohti —