XXXII.

Sinä iltana he tulivat suurelle kanervakukkulalle. Kristofer muisti sen läpi elämänsä.

Sillä kohdin oli laakso, joka jakoi tunturin kahtia, ja laaksossa oli järvi suhisevine rantakaisloineen ja pienen pienine saarineen, joilla kasvoi kanervaa ja mäntyjä, He olivat tehneet tulen rannalle ja lypsäneet lehmät ja aterioineet, sitten he olivat käyneet pitkäkseen maahan, kaivautuneet jänisten tavoin kanervikkoon sarkanuttuja peittoinaan ja nukkuneet melkein heti.

Keskellä yötä Kristofer heräsi, oli kuin hän olisi ollut kaukana poissa ja palannut äkkinykäyksellä itseensä. Niin, hän sanoi ja avasi silmänsä ja huomasi yhtäkkiä olevansa maassa, kanervakukkula päänsä päällä ja järven kiila jalkainsa juuressa. Oli alakuun aika ja kuutamo — taivaalta lankesi vinosti valo, joka sekunnin murto-osassa ikään kuin paljasti olevaisen ihmeet ja näytti hänelle esineiden omat kasvot, ennen kuin ne ehtivät kätkeytyä häneltä. Oli kuin ovi olisi ollut raollaan jossakin, kuin hän aivan odottamatta olisi päässyt katsomaan jostakin aukosta ja olisi nähnyt kaiken sellaisena kuin se todella oli. Silmänräpäys vain — sitten oli kaikki ohi, sitten Kristofer istui valveilla kanervikossa, sokeana olentona niin kuin tuhannet muut, niin kuin Tarje ja Jon tuossa, niin kuin hevoset ja lehmät ja lampaatkin. Tuon vaaksanmittaisen ajan hän tiesi järkähtämättömän varmasti, että kukkula oli kutsunut häntä, sillä hetkellä se oli luonnollista, hän ymmärsi sen eikä ihmetellyt, kukkula ei ollut vain kukkula, mikään ei ollut vain oma itsensä, vaan jäsen ja välikappale, kuuluen ikuiseen ja erottamattomaan yhteyteen. Vain silmänräpäys — sitten ovi sulkeutui, sitten Kristofer istui ikään kuin ulkopuolella ja katsoi ympärilleen ihmettelevin silmin eikä käsittänyt, mikä hänen oli, eikä voinut sitä sanoin selittää. Oli kuin hänen aistinsa olisivat surkastuneet, hän oli voimattomana omassa itsessään, omassa karkeassa lihassaan eikä voinut murtautua sen läpi eikä poistaa sen esteitä ja rajoja. Jäljellä oli vain hämärä muisto, sumea vaikutelma, epäselvä tunto. Tällä paikalla oli hänelle jotakin asiaa, se oli ikään kuin kajonnut hänen kohtaloonsa, mutissut ihmeellisen sanan hänen korvaansa, hämärän sanan tulevaisuuden kirjasta.

Pomo herätti hänet aikaisin aamulla, järvi nukkui vielä laaksossa, kaislikko kaarsi sitä nuokkuvin töyhdöin, ruoho ja kukat torkkuivat ympärillä. Vain kanervakukkula oli valveilla, se kohotti punaisen tuliharjan taivasta kohti ja hehkui hiljaa ja suloisesti aamuruskossa, oli kuin se olisi liekehtinyt, kuin se olisi seisonut siinä hiljaa rukoillen, aamun ihmeen hurmaamana, ylevässä ja sulkeutuneessa rauhassa. Kristofer katsoi hämmästyneenä ympärilleen, tuo hämärä tunto heräsi jälleen eloon hänen sisimmässään, istuessaan siinä lypsämässä hänestä tuntui kuin hän ei saisi häiritä, kuin paikka jollakin tavalla olisi pyhä.

Kun Jon vähän aikaa sen jälkeen meni ohi sankkoa kantaen, kohotti Kristofer katseensa ja kysyi:

— Mikä tuon ylänteen nimi on?

— Helluntaikukkulaksi sitä tavallisesti sanotaan.

Helluntaikukkula, ajatteli Kristofer, nimi otti häntä hiljaa kädestä ja vei hänet ajassa taaksepäin, kaukaiseen ja kadonneeseen maahan...

Vähän myöhemmin he olivat taas matkalla, hevoset astuskelivat etunenässä huojuvat taakat seljässään, korkeat, pyöreät, komeat eläimet, jotka kohosivat paljon yläpuolelle pääjoukon ja korskuivat kulkiessaan voimansa tunnossa. Ne astuivat kuin päälliköt kulkueen edellä, takana tulivat rahvaanmiehet pieninä ja harmaina, tuli yhteinen kansa taapertaen niiden perässä, sarkapukuisena, köyräniskaisena, matalajalkaisena ja sipsuttavin askelin. Kristofer käänsi päätään — kukkula hehkui juureen asti, aamurusko oli astunut alas, Jumala itse oli vaaralla ja katseli heräävää maata. Hevoset hirnuivat taas, se kuulosti välkkyviltä torventoitauksilta, jotka kaikuivat helisten kirkkaassa aamussa, ne nostivat kasteisia päitään ja antoivat niiden taas vaipua raskaasti huoaten. Jonkin matkan päässä pyrähti kanervikosta sininen urosteeri — silloin Kristofer käänsi päätään ja katsoi taakseen vielä kerran. Helluntaikukkula hehkui yhä, yhä hän tunsi pyhän mielessään ja tajusi olevansa salaisesti sidottu paikkaan itsekään sitä käsittämättä.

Samana päivänä he tulivat alas laaksoon.

He olivat vaeltaneet pitkin Noitatunturia, missä Kristofer poikavuosinaan kohtasi lauman ensimmäisen kerran, se lepäsi tuolla siirtolohkareineen ja loi varjon kanervikkoon, ilta oli taas tulossa. Muisto kävi jälleen eläväksi hänen mielessään, kuvia ja sanoja sukelsi esiin — hän seisoi alhaalla suolla puolukkakori kädessään ja tuijotti lumottuna selänteelle ja näki eläinten vilisevän näkyviin. Äiti seisoi vähän syrjempänä, Kristofer ei voinut nähdä hänen kasvojaan, äiti oli pannut puolukkakorin maahan ja seisoi puoliksi selin häneen.

Sinun olisi pitänyt ottaa hänet, äiti!

Hän kuuli oman innokkaan äänensä ja näki äitinsä punastuvat kasvot, kun hän kumartui korinsa puoleen, oli kuin tuo punastus olisi ollut heijastusta korista — kuin punaiset marjat olisivat lainanneet sen runsaudestaan.

Rakas äiti, sanoi hän itsekseen, hänet valtasi kummallinen häveliäisyys, oli kuin hän olisi muistellut jotakin, joka hänen olisi pitänyt aikoja sitten unohtaa.

Tuokiota myöhemmin he olivat Hjortlandissa. Ruohorahat, ajatteli Kristofer, hän näki isännän tulevan talosta, nyt alkoi varmaan riita ja rettelöinti. Mutta ei, isäntä oli lempeä ja ystävällinen, ei puhettakaan rahoista Nilsiltä:

— Minun piti sanoa terveisiä Periltä, virkkoi hän puristaen hilpeästi pomon kättä ja iski silmää — hän meni ohi muutama päivä sitten ja maksoi saman tien sinun puolestasi, niin ettei sinun tarvitse pysähtyä täällä!

Pomo oli yhtä leikkisällä tuulella ja löi isäntää olkapäälle:

— Saatpa kertoa terveiseni ja kiitokseni, muuten tämä on ihan liian hullua!

— Ei mikään ole toki niin hullua, ettei siitä ole jollekin hyötyä —

Sitten he eivät pääse pitemmälle metsän vuoksi, mäntyjä ja kuusia kasvaa suoraan edessä ja pakottaa heidät kääntymään alas kylään päin. Vähän ajan kuluttua tuli laakso näkyviin tummana ja häilyvin suo-usvin, pieniä talorykelmiä sukelsi esiin, pimeästä kuului lasten huutoa ja laulua, ensimmäiset valot pilkottivat sumusta unisesti väreillen — Rugland laveine vainioineen ja suurine, vieraanvaraisine huoneineen, läävineen ja talleineen ja karjahakoineen, sekä ihmiset että eläimet saivat siellä kunnollisen katon päänsä päälle.

Heidän takanaan ylenee rinne jäykin seinämin ja huimaavin jyrkäntein. He pääsevät kulkemaan erästä rotkoa myöten ja tulevat rymisten suoraan taloa kohti.

Veräjän saranat narisevat —

— Tervetuloa, sanoo joku — hauska nähdä sinua!

Heidän yläpuolellaan lepää tunturi illassa niin kuin suunnaton varjo, niin kuin ihmeellinen, kaukainen uni.