XXXI.

Staale on vielä tunturilla, mutta Per Syrdalen on lähtenyt. Hän on hiukan heidän edellään, noin kolme tai neljä päivämatkaa, Aasuld ja Tore kohtasivat hänet Hjortlandissa, isäntä itse oli pysähdyttänyt hänet, ruohorahoista oli kysymys. Isäntä seisoi eukkonsa ja poikiensa kanssa pihalla ja sulki tien Per Syrdalenilta, jonka oli mentävä siitä läpi, Aasuld ja Tore nauravat ja kertovat ja lyövät reisiinsä ja nauravat taas.

— Voi armias aika, he sanovat — sitä oli hauska kuulla, poika!

Per oli ollut kelpo lailla harmissaan ja riidellyt kuin rajuilma ja sadatellut ja soittanut suutaan, hän tahtoi tapansa mukaan tinkiä lukumäärästä ja päästä niin halvalla kuin mahdollista. Tässä hän tuli kahdeksansataa eläintä mukanaan, ja sitten hänen pitäisi maksaa tuhannesta? Laske, sanoi isäntä vain ja oli yhtä kiukkuinen. Ei, Perillä ei ollut aikaa, Perin täytyi päästä heti läpi, se oli hänelle äärettömän tärkeätä, oli jo myöhäistä ja —

— Laske, sanoi isäntä uudelleen.

Sitten he olivat alkaneet laskea. Isäntä ja eukko väistyivät vähän, niin että lampaat juuri pääsivät kulkemaan välistä, Per laski niin nopeasti kuin saattoi, ja muudan paimenpojista piirsi tikulla loven maahan joka tusinalta. Sitten heidän piti lukea lovet ja laskea, paljonko niitä kaiken kaikkiaan oli — niin kuin lampaita laskettaessa tehdään. No niin, lampaita pujahteli läpi, ja paimenpoika piirteli — mutta sitten eukko äkkiä huutaa:

— Sinä piirrät samaa lovea, senkin kettu!

Aasuld ja Tore ihan hirnuvat, hei, poika, miten hauskaa se oli:

Per hyppi ja loikki vihasta, mutta miten hän hyppikin ja miten hän potkikin, putosi hän aina samaan paikkaan, eikä hänen auttanut muu kuin pysyä siinä. Isäntä ja eukko ja heidän poikansa — se oli kuin puskemista kovaan vuoreen.

— Oikeus kuin oikeus, karjui Per, niin kuin tapansa oli.

— Aivan niin, vastasi isäntä — ja sen vuoksi laskemme vielä kerran!

Ja Perin täytyi antautua, ja he löysivät uuden tikun ja alkoivat laskea uudelleen. Mutta tällä kertaa isäntä piirsi merkit, ja kun he olivat suorittaneet yhteenlaskun, ei lampaita ollut kahdeksansataa, niin kuin Per oli ilmoittanut, eikä tuhat, niin kuin isäntä luuli, vaan lähes tuhatneljäsataa, ja Perin täytyi maksaa joka-ainoasta.

Miehet pitävät hauskaa siinä kulkiessaan. Oikeus kuin oikeus, he sanovat matkien Periä ja ovat pelkkää nuoruutta ja iloa, siinä hänelle kävi niin kuin tahtoi, siinä se poika sai oikeutta, jota aamusta iltaan kärttää —

* * * * *

He laskeutuvat tunturia pitkin, ihmiset ja eläimet pitkässä jonossa. Korkoraudat kilahtelevat kallioon, hoikat jalat tepastelevat ja tömistävät, tunturilta ikään kuin kohoaa tuuli, pauhu, jonka sorkkien kopina, kihisevä hälinä ja kiireiset pikkuäänet synnyttävät. Varpuja taittuu ja oksia murtuu, kiviä vierii ja risuja ritisee, kuuluu eläinten ääniä ja ihmispuhetta —-ikuinen levottomuus ja tohina joukon päästä toiseen. Rokken on aikoja sitten kadonnut näkyvistä, Blommelin kukkula kuin vajonnut maan alle, askel askelelta he vaeltavat eteenpäin, kyynär kyynärältä — peninkulma peninkulmalta he jättävät taakseen kallioita ja soita. Väliin he tulevat jollekin korkealle selänteelle ja näkevät kauas tunturin yli:

Kaikkialla loistaa ja kimaltelee, lammikolta, lampia ja solisevia puroja, karumpana sinessä ehkä hopeakieli, joka näyttää värisevän auringossa — Herra ties, mikä järvi se on! Pyyh, tunturikurmitsa valittaa suolla, se istuu ruskealla mättäällään ja puhaltaa ohueen huiluunsa — pehmeä, täyteläinen, sointuva sävel, jossa on koko syksyn alakuloinen kauneus, sen syvä kaipaus ja lempeä rauha.

Ja taas he vaeltavat, ihmiset ja eläimet, kulkea tallustelevat tunturia pitkin — hevoset ja hevosmiehet etunenässä ja paimenet ja lehmät ja lampaat perässä, koirien keikkuessa joka puolella. Silloin tällöin jokin eläin äännähtää, se on väsynyt kulkemaan, uupunut kuin sotamies raskaassa marssissa — eivätkö toisetkin ole väsyneitä? Olemme, olemme, vastataan ympäriltä, laumasta kohoaa moniääninen kuoro, karkeita bassoja ja hentoja tenoreja, me emme enää suuria jaksa! Muudan käheä ruotimuori puuttuu puheeseen, sen ääni värisee huolesta, ja se venyttää rukoilevasti puhettaan, oi hyvä Jumala, se ikään kuin sanoo ja tekeytyy niin vanhaksi ja raihnaiseksi kuin voi, voi selkääni, voi sää-ä-ä-ääriäni, voi hy-y-y-yvät ystävät, levätään vähän tä-ä-ä-ässä!

Rauhattomuus leviää, häly kasvaa — mutta keskellä rauhattomuutta, keskellä nielua astelee iso, vaaleansininen emälammas, jolla on kaulassaan helisevä kulkunen, ja käskee järjestykseen ja kehoittaa levollisuuteen. Se kulkee siinä niin vakaana ja arvokkaana, niin tanakkana ja koko olemukseltaan itsetietoisena jonkinlainen rumpali rumpuineen ja palikkoineen — ja kulkunen soi ja kutsuu ja laulaa kirkkaalla, hopeankirkkaalla äänellään ja vetää tiheän jonon mukaansa. Kuule, mäeltä kuuluu kiinteää poljentaa, typyhäntälampaita sieltä tulee lyhyin hännin ja pienin korvin, karkeita talonpoikaiseläimiä, maan ikivanhan karjanhoidon vahvistamia ja karaisemia. Herra tietää, ettei sellaisessa ole mitään katselemista, sen villa on kankeaa ja takkuista, se on kuin kanervamätäs, koko eläin, mutta se on ollut köyhän miehen rikkautena ja on vaatettanut ja elättänyt häntä satoja vuosia. Se kulkee tuossa uskollisena palvelijana, köyhyyden ja ankarien elinehtojen merkitsemänä, kotilieden kärsivällisenä orjana — — ja paimenpoika harppailee vieressä ja kuuntelee tiukua silmät säihkyen eikä väsy tuijottamaan lampaaseen, ei kyllästy näkemään ja kuulemaan.

Myöhemmin päivällä he lepäävät hiukan, eläimet ja ihmiset paneutuvat pitkäkseen ja torkkuvat tunnin tai pari. Ilmassa on hiljaista, tunturilla on hiljaista — sitten lankeaa varjo äänettömästi maahan, kanahaukka liitelee auringonpaisteessa pyrstö jäykkänä kuin peräsin ja katsoo allaan näkyviä eläimiä. Se tekee sinessä laajan kaaren ja tarkastaa joka-ainoan — liian isoja, liian paksuja kaikki — se purjehtii eteenpäin halki hiljaisuuden, yli lakeuden, niin kauas kuin pääsee...

Mutta matka on pitkä ja aika niukka. Täytyy ennättää jakopaikalle, jonne lampaiden omistajat tulevat — täytyy olla perillä jakopäivänä, kuten paimenet sitä nimittävät, niin ettei omistajain tarvitse odottaa, vaan saavat eläimensä heti. Niin makealta ja hyvältä kuin tuntuukin maata, niin kankeat ja jäykät kuin jalat ovatkin — tuokion kuluttua kulkue on jälleen liikkeellä, ja ihmiset ja eläimet matelevat edelleen ja jättävät taas kappaleen tunturia taakseen ja pääsevät taas kappaleen matkaa eteenpäin. Sitten nostavat hevoset päätään ja hirnuvat, ensimmäinen uudisviljelys tulee näkyviin, ensimmäinen tunturitalo sukeltaa esiin, pieni ja alaston ja matalaullakkoinen, siellä on turvekasoja nurmikolla kuivamassa ja kanervikossa pieniä poltettuja ruutuja. Tuolla viittoo joku mies kädellään, siellä on tunturitalonpoika polvillaan suossa ja kaivaa ja ponnistelee henkensä edestä, siellä hän on vuodet läpeensä ja taistelee köyhyyttä vastaan aamusta iltaan ja koettaa elättää itsensä ja perheensä ja hankkia heille lämmintä ja ruokaa ja vaatteita. Puolen vuotta hän seisoo tuolla maassa — jonkinlainen kaksijalkainen ojamyyrä — ja elää elämänsä kärsivällisesti loppuun, karvaan, katkeran, ilottoman elämänsä. Kristofer heiluttaa vastaukseksi lakkiaan, ja talonpoika seisoo ojassa lapioonsa nojaten, pienenä ja köyhänä ja harmaana, ja katsoo laumaa ja hengähtää hetken. Siinäpä komeita eläimiä, hän ehkä ajattelee, kunpa olisi kymmenen, kaksitoista sellaista — kunpa saisi valita vapaasti laumasta!

Sitten hän huoahtaa ja sylkäisee kouriinsa ja kumartuu jälleen työhönsä.