XXXV.

Kevät tuli tuoden suojasään ja tuulen, purot kyntivät aurojen tavoin maata, pikkupojat laskivat mahlaa koivuista — kaikki maan nesteet liikkuivat suurella kiireellä. Kissat puhkesivat raitoihin, voikukat loistivat maassa, saarnivanhukset seisoivat talon edessä paisuvin silmuin valmiina särkemään kuoret ja päästämään ruskeat lehtikimput esiin. Kaikkialla katkottiin siteitä, maa oikoi jäseniään unen jälkeen, ikään kuin väänsi talven yltään ja lepäsi nyt valppaana ja reippaana ja nuorena. Elämä alkoi jälleen elää, luomakunta hengitti voimansa tunnossa, varsia ja korsia kohosi aurinkoa kohti, ihmiset ja muurahaiset juoksentelivat sinne tänne, ja niillä oli jos jonkinlaista kiirettä. Nuo kaksi vanhustakin, jotka istuivat tuvassa, tunsivat kevään itsessään ja tajusivat sen kuohun ja toivon.

— Jos voisin lentää, sanoi pomo eräänä aamuna, hän seisoi pihalla ja katsoi pääskysiä — nousisin heti maasta, Kristofer, ja rientäisin saman tien tunturille!

Heidän takaansa kuului hiljainen huokaus, veli oli tullut ovelle ja seisoi siinä tapansa mukaan sukkasillaan ja katsoi hänkin säätä.

— Sinä lähdet siis tänäkin vuonna?

Vielä kerran kuului hiljainen huokaus:

— Minä en voi muuta, minä en voi, poika!

Eräänä päivänä koputettiin iloisesti ovelle — Jon ja Tarje tulivat reppu seljässä, kasvot ruskeina ja sauva kädessä, kiitoksia viimeisestä ja tervetuloa! Heidän silmänsä nauroivat ja loistivat, he astuskelivat vastapohjatuissa saappaissaan kirkkain, laulavin korkoraudoin eivätkä voineet istua riemulta, eivät syödä jännitykseltä. Huomenna oli keräyspäivä, huomenna ne tulivat lampaineen, sitten vilisi eläimiä kaikkialla — he hyppivät ja loikkivat ja keinuivat jaloillaan, hei, Kristofer, miten hauskaa sitten olisi!

Hevosmiehet tulivat tunnilleen, Aasuld ja Tore, samat kuin viimeksikin — ja samana päivänä he lähtivät nousemaan laakson halki, pitkä jono ihmisiä ja eläimiä, jotka tungeksivat pelkästä innosta ja hoputtivat toisiaan eteenpäin. Hevoset, lampaat ja lehmätkin — kaikki ne tiesivät, mistä oli kysymys, muistelivat edellistä kesää ja muistivat tunturin ja olivat kuin kärsimättömiä lapsia eivätkä mielestään päässeet kyllin nopeasti eteenpäin. Paimenien täytyi pidättää niitä, vuonat eivät voineet seurata mukana — niin kävi kulku ylös Ruglandiin, mistä varsinainen karjatie alkoi.

Neljä, viisi päivää myöhemmin he näkivät Mydanin ylänteen taivasta vasten, harjalla ohut lumijuova. Sivulla vähän matkan päässä kohosi Rokken tunturista niin kuin suunnaton heinähaasia, sen takana oli Blommelin kukkula tiheää vesakkoa kasvavine rinteineen, harjalla oli valkoinen kivilohkare — valtava lammas, joka makasi siellä ja vartioi ja oli katsonut heidän jälkeensä, kun he lähtivät, ja se tuijotti heitä kohden nyt, kun he tulivat.

Ihaha, hevoset hirnuivat, ylänne levisi peninkulmaisena, ruoho nousi vihreänä lumeen asti — paimenelämä alkoi jälleen.