V.

Mutta ylhäällä talon takana oli lammastarha tarjoten lohdutusta kaikkeen elämän katkeruuteen ja vajavaisuuteen.

Siellä se oli, aidattuna vihreillä vesoilla, jotka Kristofer pisti maahan lähekkäin, niin että niistä muodostui tiheä aitaus — syrjäinen ja rauhallinen maailma, jossa kaikki oli niin kuin olla piti, johon minkäänlainen pahuus ei päässyt tunkeutumaan. Täällä ei änkyttäminen haitannut, eikä se, että jalat olivat liian pitkät tai että pää oli asettunut hullusti olkapäille; täällä ei ollut kysymystä vioista, ne jäivät ikään kuin itsestään pois. Täällä ei ollut ketään, joka olisi osoitellut niitä ja puhunut niistä alinomaa, ei ketään, joka olisi virnuillut ja matkinut ja nauranut — täällä oli Kristofer kyllin hyvä. Puut, jotka humisivat ympärillä, runkoja naputteleva tikka, pähkinäpensaasta pähkinöitä poimiva orava, puro, joka kanervikossa kiiruhti hänen ohitseen ja täytti rinteen kumealla kohinallaan — se kaikki antoi hänen olla rauhassa, kenenkään huomaamatta, omien puuhiensa parissa. Hänellä oli syvä yhteys luontoon, harras luottamussuhde, joka oli ulkopuolella käsityskyvyn, ulkopuolella ajatuksen kantomatkan ja mittojen. Sehän on vain Kristofer, se ikään kuin sanoi, kun hän tulla kompuroi talosta ja istuutui maahan vesoineen tihentääkseen hieman aitaa. Oli kuin se olisi lukenut hänet mukaan, ikään kuin hänkin olisi ollut sikäläisiä — ehkä mustarastas tai lumikko, tai sammalikossa oljentelevan katajapensaan velipuoli. Kristofer saattoi tuntea olevansa täällä hyvien ystävien parissa, jotka tunsivat hänet ja soivat hänelle hyvää. Jos sitten oli ympärillä kiven järkäleitä, jotka olivat vyöryneet alas rinteeltä, niin tiesivät ne selvästi hänestä seisoessaan siinä suljettu ilme kasvoillaan, menneen ajan iäkkäät todistajat. Ne eivät kai nähneet mitään, sen sijaan ne seisoivat miettien, täynnä viisautta ja kokemusta, äänettöminä, koska tiesivät kaiken, mikä on ollut. Ne seisoivat huomioiden ja kuunnellen, olivat ainoastaan tarkkaavaisia katselijoita, seuraten kaikkea, mikä ympärillä hiipi ja ryömi. Ne katselivat pilvien alla lentävää pääskyä, rinteellä hiipivää mäyrää, alhaalla sammalessa matelevaa tuhatjalkaista, jolla oli pieni elämänsä silläkin. Ne katsoivat katsomistaan ja tiesivät kaiken seisoessaan siinä niin kuin lukitut lippaat, niin kuin sinetillä suljetut salaisuudet, ilme tutkimattomana ja vaieten kaikesta. Ne katsoivat pikku Kristoferiakin ja hänen pitkiä sääriään ja hänen pientä päätään ja tiesivät myöskin kaiken hänestä:

Me tunnemme sinut, ne ajattelivat sisimmässään, sinulla on täällä ylhäällä pienen pieni lammastarha ja karjalaidun ja lampaita ja vuonia. Sinusta tulee paimen, kun tulet suureksi, ja sinä oleskelet kaukana, kaukana tunturilla ja tallustelet ylt'ympäri pursussa ja kanervassa, soissa, pajukoissa ja sammalessa, metsikön ja kirkkaan veden välillä. Ja eläimesi seuraavat sinua, eläimesi kulkevat ympärilläsi ja ovat sinun ainoana seuranasi pitkin päivää. Eläimesi kulkevat ja pureskelevat ja nuuskivat kuono tuulta vasten ja määkyvät ja menestyvät, ja kesäisin ne juovat vähän. Ja kun ne ovat kylläisiä, asettuvat ne makuulle ja muistuttavat pieniä pilvikuontaloita maassa ja märehtivät kaikki hiljaa ja viettävät autuasta hetkeä taivasalla ja pureksivat ruokaansa vielä kerran...

* * * * *

Kristofer ei liikahda, hän hengittää vain syvään, ja sydän ikään kuin laajenee. Niin, hän ajattelee, niin, niin, ja hän kuulee, miten rinnassa jyskyttää, ja näkee kaiken selvästi edessään. Hän on seurannut eräänä syksynä äitiä tunturille ja ollut hänen kanssaan puolukoita poimimassa kolme kirkasta syyskuun päivää perätysten; ne kimmelsivät vielä mielessä ja kutsuivat häntä ja viittoivat hänelle ja olivat hänen pienenä sisäisenä valonaan. Kolme päivää polkua pitkin, soiden poikki, kanervan halki, ja kaksi yötä ladoissa lehväkimppujen ja raikkaan heinän välissä — lyhyt vaaksa aikaa, mutta ihmeellinen niin kauan kuin sitä kesti, kirkasta juhlaa ensi hetkestä saakka. Ei koskaan, ei koskaan hän ollut tietänyt, että elämään saattoi mahtua sellaista iloa, että se saattoi olla niin hyvä ja rikas! Ja kolmantena päivänä tuli eräs vieras heitä vastaan, vuoripaimen haarapussi olallaan, tuli poikki Noitatunturin, joka hehkui auringonlaskussa, tuijottavia siirtolohkareita huipullaan, viettävin rintein, joilla vesi solisi. Ja hänen ympärillään oli ikuista rauhattomuutta, hänen ympärillään tepasteli ja liikkui, hänen ympärillään oli tunturi lähtenyt liikkeelle ja oli alituisesti vaeltamassa itsensä yli. Mätäs mättäältä se kokoontui yhteen ja muuttui samassa eläviksi eläimiksi; ne pakkautuivat likelle miestä, joka kulki keskellä korkeana kuin jättiläinen ja johdatti niitä eteenpäin hitaasti, mutta varmasti. Mukana oli myöskin koira, joka porhalsi ylt'ympäri ja oli joka paikassa ja hätyytti vitkastelijoita eteenpäin, ja viimeisenä tuli paimenpoika ajaen lehmää — sarvetonta eläintä, jolla oli juovikkaat kyljet ja suunnattomat, riippuvat utareet. Kun se joskus ravisti päätään, luisui lihava nahka yli lavan, aivan kuin se olisi ollut jollakin tavoin talilla voideltu. Se oli ikään kuin heidän ruoka-aittansa; siitä he saivat maitoa, milloin tarvitsivat, saattoivatpa vielä saada juustoakin. Kristofer katsoi katsomistaan, kaukainen kuva hipui hänen mieleensä — oli kuin tuo paimen olisi sukeltanut esiin suoraan raamatunhistoriasta, lammaspaimen Aabrahamin ajoilta, ympärillään karvaiset ystävänsä, paratiisin lempeimmät eläimet. Kil — — — siellä helisi vieno tiuku; miehellä oli kaulain kädessään, ja hän heilutti sitä ilmassa edestakaisin — kil — kil — ja ravisteli sitä hiukan. Sävel oli ohut ja hauras, sävyltään ihmeellisen vaalea ja sulautui yhteen illan kultahohteen kanssa ja oli kuin tämän oma vieno ääni, tämän oma hyräilevä pieni suu.

Ja tunturi lepäsi ympärillä kuunnellen. Pursu, kanerva, korsi suolla, siirtolohkareet, pajupensas — kaikki oli hiljaisen hartauden vallassa, hievahtamatonna, kurolla korvin ja hyvän, siunaavan sävelen lumoissa.

Kristoferkin seisoi hiljaa, seisoi puolukkakori kädessään ja unohti aivan laskea sen maahan, unohti maailman ja äitinsä ja kaiken. Hän näki vain miehen, joka siinä meni, ihmisen, joka kulki kanervikossa hänen ohitseen mukanaan nelijalkaisten ystäviensä parvi, houkutteleva lampaiden ja vuonien vilinä. Mistä hän tuli ja minne hän meni? Taivas kaartui hänen päänsä päällä, ja tunturilakeus levisi hänen jalkojensa juuressa täynnä tyyntä ja salaista iloa. Kristofer katseli säteilevin silmin, oli kuin tunturi olisi avautunut ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin se oli. Kaipaus kosketti hänen sydäntään, karvas ikävä heräsi mielessä, se veti häntä, hän tahtoi mukaan, hän tunsi, miten se veti ja houkutteli ja, kutsui. Paimenpoika, joka kulki lehmän mukana ajaen sitä hiljaa edellään — jospa hän itse olisi ollut tuo paimenpoika, jospa hänkin voisi tulla paimenpojaksi? Kil — hän kuuli taas tiuvun helinää, se oli hänen mielestään niin kaunista, soinnuiltaan niin haurasta, niin ihmeellisen hyvää. Ja vielä vaiettuaankin se jäi korvaan pitkäksi aikaa hyrisemään ja loihti kuvan uudelleen mieleen.

— Ä-äiti, mikä mies se oli?

Äiti havahtui ajatuksistaan; hänkin oli seisonut miestä tuijottaen.

— Eiköhän liene ollut sama, jota sanovat Nils Vatneksi; hän on paimentanut viimeksi täällä, olin näkevinäni, että hän se oli.

— Tunnetko hänet, äiti?

Äiti käänsi päänsä syrjään.

— Tunsin kerran hiukan.

— Okko hän ke-kelpo mies?

— En huomannut muutakaan.

Syvän innostuksen puuskassa poika sanoi:

— Sinun olisi pitänyt mennä hänelle, äiti!

— Voi, mitä sinä loruat, poika.

— Ajattelehan, miten hyvä meidän voisi olla —

— Ole vaiti, sanon minä.

Kristofer oli tovin ääneti, mutta alkoi sitten jälleen kysellä.

— Minne arvelet hänen menevän?

— Nyt hän kulkee suoraan alas laaksoon, Ruglandiin päin; kuulin odotettavan häntä sinne näinä päivinä.

— Mu-mutta miksi hän menee sinne?

— Kas, pitemmälle hän ei pääse, sitten ei näe enää muuta kuin metsää.

Kristofer mietti hiukan; aivan niin, hän ymmärsi sen hyvin.

— Mitä hän tekee Ruglandiin tultuansa?

Äiti oli lähtenyt menemään.

— Hän jää sinne yöksi, sanoi hän olkapäänsä yli — niillä on siellä semmoinen lammashaka, ettei paremmasta apua. Ja sitten tulee nuoriso tanssimaan, pojat ja tytöt ympäristön taloista.

Kristofer kiiruhti äitinsä kintereillä, ettei olisi menettänyt yhtään sanaa.

— Entä sitten, äiti, mi-mitä hän sitten tekee?

Niin, sitten hän vain kulki tietä pitkin, kulki yhä alemmaksi tietä pitkin — — —

Samana yönä Kristofer nousi makuulta ja hiipi hiljaa ulos talosta. Hän ei tietänyt, missä Rugland oli, ei ollut koskaan käynyt siellä, mutta tien piti kulkea pihan läpi, joten vallan hyvin uskalsi lähteä matkaan.

Aluksi hän kulki paljain jaloin, jotta ei kukaan olisi kuullut, mutta päästyään onnellisesti kylän läpi hän pani sukat ja kengät jalkaansa ja oikeni isoksi mieheksi. Nyt olivat pitkät sääret hyvään tarpeeseen; hänenhän oli taivallettava halki metsän, joka laakson lähetessä taajeni laajenemistaan ja humisi hänelle hiljaista kieltään. Hän tiesi myöskin, että tie oli pitkä, puoli peninkulmaa tai niille main; oli paras pitää kiirettä, jos mieli joutua vielä takaisin ennen isän ja äidin heräämistä. Tietenkään hänellä ei ollut kelloa eikä hän tietänyt, miten aika kului, ja siksi hän pinnisti sitä enemmän ja juoksi välillä pitkiä taipaleita. Ja koko ajan hän harjoitteli kuiskaamaan hyvin hiljaa:

— Minä tulin kysymään, voisitko sinä ottaa minut paimenpojaksi!

Pari kertaa tuli ihmisiä vastaan, mutta hän poikkesi joka kerran tieltä syrjään, sillä hän arasteli; eihän kenenkään pitänyt nähdä häntä, ei kenenkään pitänyt päästä tuntemaan häntä eikä ilmaisemaan, että hän se oli.

— Minä tulin kysymään —

Ja Kristofer juoksi juoksemistaan.

Äkkiä tunkeutui hänen nenäänsä omituisen paksua ja kitkerää häyryä, joka lepäsi liikkumattomana tien kohdalla ja täytti ilman tukahduttavalla katkullaan. Hän tiesi heti, mitä se oli, tiesi, että hän pian olisi perillä, ja hän tähysti pimeyteen — aivan niin, sieltä sukelsi esiin varjo, Ruglandin talo, hän arveli ja pohdiskeli, mahtoivatko siellä vielä olla valveilla, ja muisti, mitä äiti oli sanonut. Samassa hän kuuli ääniä; ehkäpä ne olivat pihamaalla pakinoimassa eivätkä siis huomaisi, jos hän hiipisi hakaan katsomaan vähän lampaita. Hän poikkesi tieltä ja alkoi juosta — parissa kolmessa minuutissa hän oli päässyt päämääräänsä ja pysähtyi katselemaan aidan yli sydän pamppailevana.

Eläimet makasivat mäellä, tiheässä kuin kivet rinteellä, lähimmät erottuivat silmään selvästi, pyöristyivät kukin maasta esiin pienine, pitkulaisine päineen, korvat vinossa — kauempana ne sulautuivat yhteen ja muuttuivat vihdoin viimein harmaaksi sumuksi, joka sekoittui pimeään ympäristöön. Kristofer katsoi niitä — hänestä näytti, että niitä täytyi olla tuhansia; paikka paikoin ne makasivat koossa, paksuina kinoksina kuin menneen talven lumi, josta sänget ja korret pistävät esiin — mustia ja harmaita eläimiä sekaisin, niin kuin tahraista lunta, silmänkantamiin saakka. Siinä oli villaa paljon rahan arvosta, summaton rikkaus, ja kaikki tämä rikkaus oli uskottu Nilsille; Nils oli varmaan mahtava mies. Siinä ne makasivat, hänen elukkansa, ja lepäsivät puoliunessa, väsyneinä, mutta hyvillä mielin tunturiharjanteillä vietetyn kesän jälkeen, ja kaikkien leuat liikkuivat, kaikki ne märehtivät ja pureskelivat lopetellen päivän työtä ja jauhaen ruokaansa hienoksi, ennen kuin nielivät sen. Ha'asta kohosi vieno hyminä, heikko ja pehmoinen ääni, se täytti yön tyynellä mielihyvän tunteella, se sekoittui eläimistä lähtevään lämpöön hiljaiseksi, unettavaksi tohinaksi. Kristofer painoi päänsä veräjälle, hän olisi voinut taputtaa paalua pelkästä hellyydestä, hän olisi voinut paneutua pitkäkseen eläinten viereen ja jäädä niiden pariin koko yöksi. Lähin makasi silmät auki, kaksi kosteata, kaartuvaa kalvoa, jotka tuijottivat eteensä raukein katsein. Hän ojensi kätensä sitä kohti — se ei liikahtanut, ei edes katsonut häneen, se makasi vain siinä uneksivassa viihtymyksessään tuijottaen herkeämättä eteensä...

Sitten haukkuu koira jossakin lähellä, haukkuu kuin sakeassa sumussa, ja joku ravistaa häntä olkapäästä.

— No, se sanoo — mikä sinä olet miehiäsi?

Kristofer kavahtaa ällistyneenä pystyyn, harmaa hämärä ympäröi häntä, ja hämärässä seisoo ukko vierellään nuuskiva koira ja katsoo häneen sinisillä silmillään. Hyvä Jumala, kohtahan on aamu, hän on seisonut ja nukkunut tässä veräjän ääressä ja antanut ajan ja yön mennä menojaan.

— Minä tulin vä-vähän puhumaan Nilsin kanssa —Ukko hiukan hämmästyi.

— Puhumaan Nilsin kanssa — mutta mitä asiaa sinulla näiden lampaiden luo oli?

— Lampaiden vuoksi minä tulin, a-aioin vain katsella niitä, ensin.

— Olet kai tullut vähän aikaa sitten?

— Ei, jo joskus eilen illalla.

— Eilen illalla, sanot, olet siis nukkunut yön tässä seisoallasi?

— Niin, varmaan olen, minua taisi väsyttää —

— Mutta Kristuksen nimessä, mitä sinä Nilsistä tahdoit?

Kristofer selitti asiansa niin hyvin ja perusteellisesti kuin taisi, ja ukko seisoi vaiti ja kuunteli ja katseli häntä sinisillä silmillään ja ikään kuin tarkasteli hänen sisintä olemustaan. Hän ei puhunut paljon, nyökkäsi vain väliin ja kehoitti poikaa jatkamaan. Niin, kyllä hän tunsi hänen äitinsä, se oli totta, oli tuntenut hänet silloin kuin hän oli nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö —

— No, sinä olet siis Elsen lapsi!

Kun Kristofer vaikeni, katsoi hän häneen vielä vähän aikaa.

— Sinä menit ensin lampaiden luo —

Kristofer katsoi herkeämättä ukkoon, hän oli heti käsittänyt, että Nils se oli.

— Niin, huomaathan itse, että olet ihan liian pieni vielä. Paimentaminen on miehen työtä, ja tukevaa miestä siihen tarvitaankin.

Katse liukui tutkivasti päästä jalkoihin.

— Muuten minusta näyttää, että sinussa on hyvää ainesta paimenpojaksi, sitä ei voi kieltää, sinulla on pitkät, vahvat jalat, ne ovat erinomaisen hyvät olemassa, saatpa vielä käyttää niitä hyvinkin ahkerasti.

Kristoferin sydän pamppaili.

— Jos minä tu-tulisin uudestaan, kun olen käynyt vähän vanhemmaksi?

Silmät katsoivat häneen jälleen viipyvin, syvin katsein, ja Kristofer mietti mielessään, että niin viisaita silmiä hän ei ollut elinaikanaan nähnyt.

— Minä en tahdo luvata mitään, mutta jos sinä olet se, miltä näytät, ei se suinkaan ole aivan mahdotonta. Hyvä paimenpoika on omistamisen arvoinen, enempää en nyt voi sanoa...

Kristofer tuli kotiin ennen päivänkoittoa, hän kohotti hiljaa salpaa ja pääsi turvallisesti vuoteeseensa, vain äiti huomasi hänet ja kääntyi hiukan:

— Oletko yhä jalkeilla?

— Olin vain vähän ulkona.

— Et kai ole ollut Nilsin luona?

— Olen, kävin siellä niin nopeasti, hän käski sanoa terveisiä —

— Hys, poika, hys!

— Hän muisti sinut niiltä ajoilta kuin olit tyttö.

— Hys, poika, kuuletko, isäsi voisi kuulla kaiken — — Kolme syyskuun päivää kanervakankaalla ja unohtumaton yö laaksossa, sitten oli juhla ohi, sitten tuli jälleen arki kaikkine vaivoineen ja tuttuine aherruksineen. Mutta siitä lähtien Kristofer tiesi, että maan päällä oli rauhoitettu paikka, laaja valtakunta, jossa oli lääkettä kaikkeen, että polku, joka kulki talon ohi, johdatti onnellisesti ylös tunturille, sen hiljaiseen, armeliaaseen rauhaan. Se säilyi hänen mielessään ja oli kuin luvattu maa, se astui esille hänen unissaan ja ajatuksissaan ja veti häntä vastustamattomalla voimalla puoleensa ja tuli hänen kaipauksensa korkeaksi päämääräksi. Ja kuva, jonka hän oli nähnyt tuona aurinkoisena iltana, se eli ja kasvoi hänessä ja juurtui syvälle hänen sydämeensä ja painoi leimansa koko hänen henkiseen elämäänsä. Vähäinen ääni saattoi riittää, puron pulpahdus, linnun viserrys — heti se ilmaantui hänen eteensä kauniimpana ja uudempana kuin koskaan ennen. Kas, siinä lepäsi Noitatunturi auringossa ja hehkussa niin kuin kuparimöhkäle, jossa on vihreitä hometahroja, ja selänteen yli tuli Nils ympärillään siunatut eläimensä. Hän tuli selvästi suoraan taivaasta, ja kaikki sen pilvet olivat hänen mukanaan, ja hän johdatti niitä varovasti läpi kanervan, halki illan alakuloisen rauhan. Oli kuin Isä Jumala itse olisi kulkenut ohitse —

* * * * *

Kristofer huokaa syvään ja kääntää katseensa sivulle — siinä on hänen pienen pieni hakansa, ja siinä käyvät hänen lampaansa laitumella ja syövät niin, että nahka tihkuu, ja tulevat päivä päivältä yhä pyöreämmiksi. Ja isoimmalla on sarventyngät otsassa, se on pässi ja osaa puskea, mutta pienimmät ovat pikku vuonia. Totta kyllä, että ne eivät ole oikeita lampaita eikä niillä ole oikeata villaa, ne ovat väin tikkujen varaan asetettuja käpyjä, ja se, mikä nahasta tihkuu, on pihkaa, mutta ne ovat yhtä hyviä silti. Jumala on ne kerran luonut ja järjestänyt ja tehnyt ne sellaisiksi. Nekin ovat jonkinlaisia olioita, ja niillä on päämääränsä, ja ne palvelevat tarkoitustaan eivätkä suinkaan ole vähäarvoisia. Ja niissä on elämää, männynhuminaa ja ydinpuuta, niissä uinuu kokonainen kohiseva metsä. Ne ovat vain niin kuin lapset, niin pienen pieniä, niin avuttomia, niin suuresti sattuman ja oikkujen varassa.

Kristofer tuntee pistoksen sydämessään, jonkinlaista sääliä; hän ottaa pässin varovasti käteensä ja nostaa sen maasta. Hän tahtoo vain pitää sitä vähän, tuntea, että se on hänen, ja olla hiukan hyvä sitä kohtaan. Hyväinen aika, sehän on niin pieni, ja se kulkea kömmiskelee täällä eikä muusta tiedä ja on kuitenkin tyytyväinen! Hän taivuttaa päätään ja hengittää sitä kohti ja on ikään kuin sen sallimus, ja pässi seisoo siinä tuulessa ja tuntee olonsa täysin turvalliseksi. Se seisoo siinä niin huolettomana, niin sydämellisen luottavaisena, seisoo siinä luojansa kämmenellä ja haroittaa jalkojaan ja antautuu kokonaan hänen valtaansa.

Ja kivet seisovat ja katselevat ilme tutkimattomana, täynnä kokemusta ja viisautta ja vaikenevat vanhuutensa vuoksi, vaikenevat kaikesta —

Sitten ehkä jokin häärii hänen kenkänsä kohdalla — pieni metsähiiri, jolla on turpakarvat, tai vaskikäärme tai sisilisko, täällä ylhäällä oli niin monenlaisia pieniä olioita, niin monenlaisia ryömiviä matosia. Kärppä asusti rinteellä, ja sillä oli usein asiaa kulkea tästä ohi, ja orava istui muutaman kyynärän päässä hänestä puhkomassa pähkinänkuoria tai noukkimassa siemeniä kävystä. Miksi hän herättäisi niissä levottomuutta? Ne eivät arastelleet kiviä, ne istuivat niiden välissä kuin hyvien ystävien joukossa eivätkä antaneet peloittaa itseään — minkä tähden ihminen niitä pahemmin peloittaisi?

Kivet eivät liikahtaneet, Kristoferkaan ei liikahtanut. Hän istui vain hiljaa niiden parissa ja katseli kaikkea, mikä hiipi ja ryömi ympärillä, ja koetti hänkin olla kivi ja vaieta niin kuin se ja tajuta niin kuin se. Kun hän vain istui tarpeeksi kauan, oli kuin kaikki olisi avautunut hänelle, kuin kaikki olisi tuntenut olevansa turvassa ja olisi unohtanut hänet ja näyttäytynyt hänelle sellaisena kuin oli. Kas, hiiri hääri hänen kenkänsä ympärillä, ja sillä oli monta tehtävää ihan hänen silmiensä edessä, ja orava puuhaili pähkinöineen ja survoi niitä huolettomasti suussaan, niin että siruja satoi maahan kuin sahajauhoja. Ne kuuluivat kumpikin tänne mäelle, ne asuivat täällä, ne olivat kotoisin täältä. Ja toisin ajoin tuli hämähäkki, sen ruumis oli jalkakiehkuran varassa, nuo jalat kantoivat sitä keskellään kuin jonkinlaista koria. Sekin kuului tänne, sekin oli pieni olento, vaikka oli tuon näköinen; Jumala oli senkin luonut. Kas, sillä oli neljä jalkaparia, kahdeksan hentoa hiuskarvaa, niin ettei se ollut avuton, jos joskus menettikin niistä yhden. Kristofer katsoi katsomistaan, oli kuin hän olisi istunut ja tavannut jotakin ja aavistanut kokonaisuuden itsensä ulkopuolella, nähnyt hämärästi langan, joka kulki kaiken läpi.

Ja puro solisee kaukana rinteellä ja täyttää sen kumealla kohinallaan —

Niin Kristofer istui siellä kyyristyneenä kivien lomaan, tullen niiden oppilaaksi ja niiden tiedoista osalliseksi ja viettäen pientä onnentuokiota, jollaisia ihminen kipeästi tarvitsee.