XI.

Kristofer makasi vielä puoli vuotta sen jälkeen kuin äiti oli haudattu; hänellä ei enää ollut juuri muita tuskia kuin makuuhaavansa, mutta siitä huolimatta se oli hänen vaikeinta aikaansa. Muistot vuotivat verta, ja koti oli käynyt sanomattoman autioksi, taloustoimissa käytetty apu oli sanottu irti, hän ja isä olivat nyt kahden talossa, mutta usein hän oli yksin. Isä oli tullut niin levottomaksi, hän liikkui paljon ulkona, ja vähän väliä hänen täytyi mennä kylään, ja ajan mittaan tuli pullo yhä useammin esille. Kristofer katseli häntä usein, kun hän seisoi höyläpenkin luona ja joi silmät ummessa, aivan kuin ei itse olisi tahtonut sitä nähdä.

Älä tee sitä, isä, hän ajatteli, etkö muista, mitä äiti sanoi!

Kerran sattui, että isä aukaisi silmänsä juodessaan ja kohtasi Kristoferin syvän katseen. Hän jäi seisomaan vähäksi aikaa panematta pulloa pois, se katse oli niin äärettömän lempeä, ja vaikka poika makasi tuolla vuoteessa, oli kuin se olisi tullut ylhäältä käsin ja mennyt häneen niin kuin valo. Hän tahtoi ojentaa poikaa, sinä et saa katsoa minuun tuolla tavoin, kunnioita isääsi ja äitiäsi — mutta hän ei saanut sanotuksi sanaakaan. Hm, virkkoi hän vain ja rykäisi, hän ei keksinyt mitään, mikä olisi puolustanut häntä ja kätkenyt hänen häpeänsä. Hm, sanoi hän vain ja astui syrjään, niin että seinä tuli väliin.

Myöhemmin päivällä Kristofer huomasi, että isä vilkuili häneen, kun luuli, ettei hän huomannut, hän keksi asiaa keittiöön hänen luokseen, ja hänen katseensa viisti häntä koko ajan, kunnes hän kääntyi takaisin ja meni. Oli kuin hän olisi tahtonut vakuuttautua siitä, että oli nähnyt oikein — mutta ajattelipa hän mitä hyvänsä, seuraavana päivänä oli kaikki entisellään. Niin hän luisui alamäkeä, kävi kykenemättömäksi työhönsä ja laiminlöi sen yhä suuremmassa määrin. Usein hän nukkui myöhään päivään, ja kun hän vihdoin sai noustuksi, kuljeskeli hän rykien ja syljeskellen edestakaisin, joi pullosta ja kakisteli jälleen. Kristofer kuuli, miten hän yski hetken — ei, sitten häneltä meni kaikki myttyyn. Hän seisoi siinä ja puhui hajanaisesti elämän vioista ja puutteista, sillä välin kuin kärpäset surisivat ikkunassa ja jyskyttelivät hiljaa lasiin. Se päättyi säännöllisesti kylämatkaan, ja nuo retket kestivät yhä kauemmin ja kävivät yhä tiheämmiksi. Saattoi mennä monta tuntia, kokonainen päiväkin saattoi lopulta mennä, eikä isää kuulunut kotiin.

Sillävälin Kristofer makasi vuoteessaan saamatta ruokaa ja saamatta hoitoa, makasi siinä surullisine ajatuksineen, samalla kuin hänen tukkansa ja kyntensä kasvoivat, ja koettaen auttaa itse itseään, missä taisi, ja suoriutua mahdollisimman hyvin. Ja kun oljet hänen allaan kävivät märiksi, penkoi hän niitä käsillään ja koetti käännellä niitä saadakseen hetkeksi kuivaa. Kun hänellä vain olisi vähän ruokaa, hän ajatteli, ei aika tuntuisi niin pitkältä, se ikään kuin pysähtyi paikoilleen välistä, kun hän taisteli nälän kanssa voimatta sitä vaimentaa. Ja jos hän antoi ajatusten lentää — ne tulivat aina, takaisin niin kuin väsyneet linnut ja asettuivat hänen luokseen, eikä millään ollut öljypuun lehteä, ei millään ruohonkortta nokassaan. Ne istuivat vain alakuloisina hänen ympärillään, eivät jaksaneet lentää ulos —

Jonkun kerran oli sattunut, että ihmisiä tuli katsomaan häntä, he koputtivat varovasti ovelle ja tulivat huoneeseen aran näköisinä, ja heillä oli usein jotakin hyvää muassaan.

— Isä ei kai ole kotona, he kysyivät katsellen pelokkaasti ympärilleen ja pistäen herkut hänelle ja lähtien taas pian, he nähtävästi pelkäsivät tulevansa yllätetyiksi ja pitivät huolta siitä, että pääsivät turvaan.

Isä suuttuikin kelpo lailla saatuaan vihiä, asiasta, hän pahastui käynneistä, ja tietysti Kristofer sai siitä kärsiä, hän kun oli lähimpänä, sai koko hänen huonon tuulensa painon kannettavakseen. Niin Kristoferin täytyi pyytää heitä jättämään hänet, siitä oli hänelle vain pahoja seurauksia.

Isä pysyi jonkun aikaa kotona, mutta sitten hän keksi ottaa avaimen mukaansa ja sulkea Kristoferin lukon taa lähtiessään. Mutta sittenkään hän ei ollut varma asiasta tullessaan illalla horjuen kotiin ja saatuaan vihdoinkin oven auki.

— Onko täällä ollut joku, hän tavallisesti kysyi pälyillen epäluuloisesti ympärilleen sameilla, punertavilla silmillään ja penkoen vuodepenkkiä löytääkseen ehkä todistuksen.

— No, missä joulukaakku on, sano pian!

— Minulla ei ole mitään joulukaakkua, en ole maistanut ruokaa sitten eilisen.

— Kyllä, sinulla on joulukaakku, sinä et vain tahdo sanoa sitä, tänne vain heti paikalla!

Pojan kielto ei auttanut, isä oli toisinaan kerrassaan itsepäinen ja tahtoi pakottaa pojan valehtelemaan ja tutki häntä kovalla kädellä.

— Nytpä näytän sinulle —

Kerran tapahtui, että Kristofer purskahti itkuun — katkeraan, avuttomaan, epätoivoiseen itkuun. Kaikki kävi niin mielettömäksi, niin armottoman nurjaksi ja pahaksi, hänen kurjuutensa valtasi hänet kokonaan, oli kuin hän yhtäkkiä olisi lysähtänyt kokoon ja heittäytynyt lohduttomuuteensa.

Isä päästi hänet heti, hän ei ollut tottunut siihen, että poika itki, ja hänen oli ilmeisesti vaikea nähdä sitä. Ja ellei hän ymmärtänytkään tehneensä pyhänhäväistystä, vaikeni hänelle hänen pimeydessään, että hän oli menetellyt hullusti. Hän tunsi jotakin katumuksen tapaista, katsoi hämillään ympärilleen ja huomasi kulkusen — kas tässä, Kristofer saa sen!

Jälkeenpäin hän makasi kamarissa liikutettuna omasta hyvyydestään ja viinan pehmittämänä ja sai juomarin tunnekohtauksen ja nyyhkytti ja itki omaa kohtaloaan...

Käynnit lakkasivat, ja isä teki taas retkiä kylään niin kuin ennenkin. Ne kestivät vain kauemmin, päivä meni ja yökin, eikä isää kuulunut. Ja jälleen Kristofer makasi odottaen vuoteessaan, jälleen hän makasi ihan yksinään, ja tyhjyys ja yksinäisyys raastoivat hänet jälleen piinapenkille, tuntien ryömiessä hänen ylitseen. Kristofer vain ei kuullut niitä, kello oli pysähtynyt tuvassa, isä unohti vetää sen, talossa vallitsi kuollut hiljaisuus, liedessä oli vain kylmää tuhkaa, hiilihanko lojui jalat ilmassa, liima oli jähmettynyt tölkkiin. Miten ihmeellistä kaikki oli, hän ajatteli ja siirsi katseensa esineestä esineeseen, tuolla oli kynttilänjalka hyllyllä, tuossa oli kulkunen lattialla, jonne se oli eräänä päivänä pudonnut, tuossa oli kahvimylly tuolilla, ja tässä hän itse makasi ja katseli niitä — ei silmällä, vaan silmän läpi, jollakin näkymättömällä sen takana, joka oli hänessä ja tuijotti ulos kahdesta reiästä ja tarkkasi ympäröivää maailmaa. Ja jos hän sulki silmänsä, niin kaikki ikään kuin katosi, vain tuo näkymätön hänessä pysyi. Se asui hänessä ja piti häntä pienenä talonaan ja eli siinä surullista vanginelämää eikä voinut päästä pois. Se lepäsi jossakin hänen ruumiissaan hiljaisin, lasketuin siivin ja värisi hellyyttä ja nuoruutta ja elämää ja rukoili hiljaa ja lempeästi, rukoili sääliä ja armeliaisuutta. Hän makasi siinä tarkkakuuloisena ja tutkisteli itseään ja aprikoi ja ihmetteli ja huomasi, miten hänessä liikkui, ja hapuili omaa sieluaan. Oli kuin olisi kulunut satoja vuosia, oli kuin hän olisi maannut ja muistellut entisiä ja muistanut nuoruutensa kaukaisena ja kadonneena, kuin hän olisi homehtunut vuoteessaan ja tomuttunut ja tullut harmaaksi ja viisaaksi. Ja kun hän jälleen avasi silmänsä, oli kaikki hänen ympärillään niin kuin ennenkin, kynttilänjalka oli liikkumattomana hyllyllä, kahvimylly seisoi vaieten tuolilla ja näytti yhtä lohduttomalta. Hän siirsi katseensa syrjään — lovinen huuhdekuppi rahilla lieden edessä, sekin liikkumaton ja eloton. Ajallinen ympäröi häntä ja sulki tien hänen katseeltaan, minne hän sen siirsikin, se tuntui hänestä toisinaan kovin katkeralta. Hän tahtoi pois piiristä, kaikki ikään kuin käänsi selkänsä hänelle, katse kierteli hiljaa ylt'ympäri, oli kuin hän olisi etsinyt jotakin — Jumala, hän ajatteli missä on Jumala?

Päivä päättyi vihdoinkin, oli kuin aika olisi unohtanut itsensä ja kaatanut pohjasakkaansa hänen päälleen ja toimittanut häntä, kunnes meni pois. Hän makasi ja taisteli oman orpoutensa kanssa ja koetti pitää puoliaan elämää vastaan, samalla kuin hän ähkyi sen ankaran käden alla ja ruumis kuihtui hoidon puutteesta. Hänessä värisi tuska, rajaton ikävä, joka vuoti ääneti verta hänen sydämessään ja hedelmöitti sen rehevän mullan — elämän katkera, elvyttävä voima, joka siunaa sen ja antaa sille sisällyksen ja kasvun ja sielun ja vihkii sen tehtäväänsä ja tarkoitukseensa.

Niin hän makasi ankarissa kärsimyksissä, samalla kuin hänessä hänen itsensä sitä huomaamatta tapahtui ihme. Hän oli sidottuna ja irroitti itsensä, hän makasi repaleissaan ja hautoi omaa kallisarvoista sieluaan, kärsimyksessä pestyä, kaipauksen siunaamaa, mutta kuitenkin valon täyttämää — pieni turvaton ihmistoukka, joka vääntelehti oljilla ja inhosi elämäänsä.

Se oli Kristoferin koettelemusaika, hänen vihkimyksensä ja ankara keväänsä.